Turve- pelloista löytyy tutkittua tietoa

Pauli Takko pohti turvepeltojen hiilidioksidipäästöjä (MT 8.11.). Toisin kun Takko arveli, suurin osa suon kasvillisuu­desta ei hajoa metaaniksi ja hiilidioksidiksi, vaan jää muodostamaan orgaanista ainesta, jota kutsutaan turpeeksi.

Kasvimassa ei maadu, kuten kuivissa oloissa, vaan jää suon märkyyden vuoksi turvaan bakteerihajotukselta. Toki pieni osa hajoaa anaero­bi­sesti metaaniksi. Jäljelle jää vuosi vuodelta turpeena karttuva osuus suokasvien, kuten rahkasammalten vuo­si­kasvusta.

Vuosien saatossa suohon kaatuilevat näreet ja käkkärämännyt, jopa soistuvan lammen rantaan unohtunut esi-isiemme ruuhi, jäävät suureksi osaksi lahoamatta ja painuvat vähitellen ”lieoiksi” – ruuhen tapauksessa arkeolo­gi­siksi jäänteiksi – turpeen sisään.

Itse turve on siis se turvemaan suuri hiilivarasto. Se lähtee suon kuivatusojituksessa ja turvepellon muokkauksissa nopeasti hajoamaan aerobisten mikrobien hengityksenä: kuivatettuna ja viljelykasvuston satotähteisiin sekoittuvana turve kompostoituu eli maatuu ilmankehän hiilidioksidiksi.

Jokainen turvepeltoa viljelevä tietää, kuinka pellon pinta vajoaa silminnähden joka vuosi. Joka kevätmuokkauksen yhteydessä joutuu nostelemaan sivuun myös ”liekoja jotka nousevat”, eli yhä vanhempaa vuosikertaa olevia maatumattomia, pellon turvepinnan laskiessa esille tulevia vanhoja runkoja. Yhden senttimetrin turvekerros sisältää noin 20 tonnia hiiltä per hehtaari.

Pellon yhden senttimetrin turvekerrosta vastaava turpeen maatuminen vapauttaa siis noin 70 tonnin hiilidioksidipäästön hehtaaria kohden.

Vuosien saatossa turvepellot vajoavat kymmeniä senttejä, jopa metrimitalla. – Pauli Takon kaipaamaa tutkittua tietoa löytyy yleistajuisessa muodossa helposti esimerkiksi Luonnonvarakeskuksen sivuilta, vaikkapa hakusanalla turvepeltojen päästöt.