Maalaispoika

Kolumni

TIMO PARVELA

un reilu kymmenen vuotta sitten muutimme maalle, vuokraisäntäni tiedusteli, olinko koskaan ajanut traktorilla. Vuokrasuhteeseemme kuului elonkorjuuvelvoite ja minun tuli ajaa isännän puima vilja kuivuriin.

Nyökkäsin. Olinhan minä. Ja kättä päälle. Jälkeen päin huokasin helpotuksesta, kun minulta ei tivattu tarkempaa selvitystä ajokokemuksestani, sillä se rajoittui ystäväni polttareissa pikkutunneilla salaa käynnistettyyn traktorikaivuriin, jolla kaivoimme kuopan lipputangon juureen.

Kun viime keväänä sitten muutimme omaan taloon, sain isännältä kultaisen täytekynän muistoksi niistä 5 miljoonasta viljakilosta, jotka hänen laskujensa mukaan olin jo ehtinyt ajaa. Olen ylpeä joka kilosta.

Viimeiset kymmenen vuotta olen siis aloittanut syksyt traktorin kopissa ohrapölyn kihelmöidessä iholla. Tämä kulunut syksy onkin tuntunut oudolta. Vaikka asumme nytkin viljapellon laidalla, tuntuu siltä kuin jotain olennaista puuttuisi, kun en osallistu elonkorjuuseen. On kuin syksy ei lainkaan alkaisi.

En halua romantisoida maanviljelijän arkea. Harvassa työssä ihminen on niin luonnon ja säiden armoilla. Monikaan viisivuotissuunnitelmia laativa yritysjohtaja ei taitaisi kestää edes kvartaalin verran sellaista epävarmuutta jota viljelijä joutuu sietämään.

Olen kuitenkin oppinut arvostamaan työtä, joka konkreettisesti tuo leivän pöytäämme ja jonka ehdottomasti pitäisi olla kannattavaa ja turvattua. Ja siksi minusta tuntuu nyt haikealta, kun ajelen peltojen poikki ja katselen sen laidalla jököttävää traktoria.

Erityisen iloinen olen siitä, että lapseni saivat kokea nuo elon-

korjuuvuodet. Kuivurin kohinan, viljan maltaisen makean tuok-

sun ja jyvät, jotka vaatteiden poimuissa ja kenkien kätköissä salaperäisesti löysivät tiensä sohvaan tai lakanoiden poimuihin.

Itse asiassa tuo traktorikuskin pesti taisi poikani Laurin mielestä pitkään olla ainoa oikea työni. Kirjailijan ammatti kun tahtoo olla aika epämääristä hengenviljelyä, eikä se sadonkorjuukaan ole usein kovinkaan näyttävää. Niinpä Lauri vakiovastaus tulevaisuuden suunnitelmia kysyttäessä olikin: ”Ajan puimulia ja käyn palaveleissa.”

Olemme siis maalaistuneet hiukan takaperoisessa järjestyksessä. Ensin meidät heitettiin suoraan toiminnan ytimeen keskelle peltoa ja nyt olemme sitten ottaneet askeleen kauemmaksi pellon reunalle.

Mielestäni järjestys on kuitenkin ollut hyvä. Edessämme lainehtivat pellot eivät ole meille mikään koriste, jonka maanviljelijä harmillisesti puimurillaan jossain vaiheessa tuhoaa. Elävä maaseutu ei tarkoita meille pelkästään kurkia, peuroja ja kedon kukkasia. Eikä meille ole enää mikään uutinen sekään, että maalla asuvan lapsiperheen vanhemmat viettävät suurimman osan arjestaan autossa.

Jotenkin tässä nyt on käynyt niin, että kolmekymmentä ensimmäistä vuottaan kaupungissa asuneesta on tullut maalaispoika sielunsa syövereitä myöten. Tämä elämänpiiri ja tapa elää on se, minkä haluan jättää perinnöksi lapsilleni. Ja olen onnellinen, että voin sen myös tehdä.

Kirjailija Timo Parvela asuu Kirkkonummella.

Hän on Kantrin uusi kolumnisti.