Sote-uudistuksessa on luovuttava yhtiöittämisestä

Sote-uudistus koskettaa noin 200 000 työntekijää. Ei ole ihan sama, miten se päätetään tehdä. Lakiesitykseen sote-palvelujen valinnanvapaudesta sisältyvä yhtiöittämisvelvoite tuo riskejä henkilöstön aseman ja työsuhteiden ehtojen huononemisesta tulevaisuudessa.

On oletettavaa, että niin sanotut epätyypilliset suhteet (määräaikaiset ja nollasopimukset) lisääntyvät. Näin käy erityisesti, mikäli valinnanvapautta koskevat määräykset toteutuisivat esityksen mukaisesti.

Yhtiömuotoisella työnantajalla voi olla houkutus ryhtyä niin sanottuun tes-shoppailuun ja valita halvempi yksityissektorin työehtosopimus. Tämä tarkoittaisi työntekijöiden työsuhteen ehtojen, kuten palkkauksen, heikkenemistä. Palkan alentuessa myös työntekijöiden eläke-edut huononevat.

Lakiesityksessä ja koko maakuntauudistuksessa suuri painoarvo annetaan tuottavuuden kasvulle, mikä useimmissa tapauksissa on varmasti myös järkevää ja perusteltua. Sote-sektorin tuottavuuden mittaamiseen eivät kuitenkaan sovellu samat mittarit, jotka ovat käytössä esimerkiksi teollisuudessa.

Esimerkkinä tästä ovat yksityisissä hoiva-alan yrityksissä yleistyvät työntekijöiden työsopimusten yhteyteen laaditut niin sanotut runkosopimukset. Ne ovat työnantajan ja työntekijän välisiä aiesopimuksia työllistämisestä.

Käytännössä tämä tarkoittaa erillisen työsopimuksen solmimista jokaisen työvuoron osalta erikseen. Työntekijälle ei turvata mitään suojaa esimerkiksi sairauspoissaolojen osalta, ja tämä selittää osaltaan myös yksityisen sektorin matalampia sairauspoissaololukuja. Säilyttääkseen palkkansa työntekijän on työskenneltävä myös sairaana.

Tämä sama logiikka toimii myös nollasopimusten kohdalla, missä työaikaa ei ole tarkemmin sovittu, vaan työntekijä kutsutaan töihin tarvittaessa. Hoidettavat asiakkaat ovat joka päivä avun tarpeessa, eivätkä asiakasmäärät riipu vaihtelevista tilauskannoista kuten teollisuudessa.

Hoito- ja hoiva-aloille nämä työsopimusmallit eivät sovellu. Työntekijöiden epätyypilliset työsuhteet ja palkanmenetykset vaikuttavat suoraan kotimaiseen ostovoimaan ja laskevat kotimaista kysyntää, mikä puolestaan heikentää kotimaisen kysynnän varassa olevaa työllisyyttä.

Palvelujen ostot hoivapalveluissa ja niistä esitettävät säästöt eivät siis välttämättä kerro koko totuutta. Runko- ja nollasopimukset sekä matalammat henkilöstömitoitukset näyttävät kyllä euromääräistä laskua, mutta tämän erotuksen maksajiksi joutuvat palveluja tarjoava henkilöstö sekä asiakkaat.

Näissä työllistämismalleissa myös yritysten palkanmaksun välttelyn kustannukset siirretään yhteiskunnan vastuulle, kun työntekijät ovat entistä riippuvaisempia erilaisista tuista. Todellisia voittajia eivät suinkaan ole asiakkaat, valtio ja kunnat, vaan palveluja tuottavat yritykset.