Näitä asioita kaipasin maapallon toisella puolella suomalaisesta joulusta
Joulu Uudessa-Seelannissa toi yllättäen rintaan viiltävän kaipuun koti-Suomeen, kirjoittaa Venla Jyrkinen.
”Ikävöin pimeyttä ja pakkasta, hiljaista kävelyä hautuumaalla ja käpertymistä säältä suojaan lähimmäisten luokse”, Venla Jyrkinen kirjoittaa. Kuva: Vesa MoilanenVietin lukioaikana vuoden vaihto-oppilaana maailman toisella laidalla Uudessa-Seelannissa. Vuodenajat ovat eteläisellä pallonpuoliskolla pohjolasta katsottuna sen verran vinksallaan, että siellä joulua juhlitaan keskikesällä.
Joulukuusen virkaa toimittaa paikallinen pōhutukawa, joka on joulun aikaan kirkkaimmassa kukassaan. Joulunpunaiset pallerot hehkuvatkin vihreitä lehtiä vasten niin riemukkaan näköisinä, ettei sikäläinen joulupuu koristelua kaipaa.
Joulunvietossa oli muutenkin sangen hilpeä tunnelma verrattuna siihen surumieliseen hartauteen ja joulurauhan hyssytykseen, johon olin kotona tottunut.
Koetin heittäytyä iloiseen joulunviettoon ja antaa juhlatunnelman levittäytyä rintaani.
Vietimme isäntäperheeni kanssa jouluaattoa kiiveten tulivuorelle. Retken jälkeen poksauttelimme paukkukaramelleja ja polskimme takapihan uima-altaassa.
Joulupukkia odotettiin sielläkin, mutta pukilla poroineen oli tapana käydä kylässä salakähmään vasta keskiyöllä. Isäntäperheeni tytär tosin ilmoitti suurieleisesti, ettei moisiin taikaolentoihin uskonut – ei pukkiin, eikä poroihin.
Koetin heittäytyä iloiseen joulunviettoon ja antaa juhlatunnelman levittäytyä rintaani. Uima-altaan reunalle aurinkotuoliin oikaistessani tunsin kuitenkin yhtäkkiä viiltävää kaipuuta kotiin. Vaikka vaihto-oppilasvuoteni oli jo puolessa välissä ja pahin koti-ikävä oli ohitettu, nyt ikävä iski taas puukon lailla.
Kaipasin sielua sykähdyttävää synkkyyttä, josta siellä ei ollut tietoakaan.
Ja mitä kaipasin? Ikävöin pimeyttä ja pakkasta, hiljaista kävelyä hautuumaalla ja käpertymistä säältä suojaan lähimmäisten luokse. Kaipasin sielua sykähdyttävää synkkyyttä, josta siellä ei ollut tietoakaan.
Kenelläkään ei tullut mieleen julistaa joulurauhaa ja sytyttää kynttilöitä porottavan auringon alla. Siellä naurettiin, iloittiin, leikittiin ja laulettiin – eikä suinkaan veisattu mitään hartaita virsiä, vaan luikauteltiin ilomielisiä Christmas carolseja.
Vaikka ehdin vuoden aikana tottua paikalliseen elämäntapaan, suomalainen sielunmaisemani nosti jälleen päätään kun oli kotiinlähdön aika.
Lentokentällä konetta odotellessani paikallinen pariskunta alkoi jututtaa minua. Kuultuaan reissuni laadun ja kotimaani, mies kysyi minulta, olinko onnistunut hankkimaan itselleni huumorintajun vaihto-oppilasvuoteni aikana.
Kävi ilmi, että he olivat vierailleet jokunen vuosi aiemmin Suomessa ja päivitelleet paikallista väestöä, joka kulki kaduilla kontaktia ottamatta, hiljaa ja hymyilemättä. Kovin totista ja synkkää kansaa, he olivat tulkinneet.
Vaikka olin kotiinlähdön hetkellä haikeissa tunnelmissa vaihto-oppilasvuoden päättymisen vuoksi, tuossa hetkessä tunsin suomalaisen selkärankani ojentuvan jälleen.
Olkoonkin, että olin huomannut vuoden aikana tapakulttuuriemme kontrastin ja kotimaasta omaksumani jurnotus ärsytti joskus itseänikin, se ei mielestäni antanut ulkopuolisille lupaa tehdä oletuksia syvemmästä olemuksestamme pelkän ulkokuoremme perusteella.
Kommentti kimpaannutti niin, että heittäydyin hetkessä suomalaiseksi, murahdin jotakin ja vaihdoin penkkiriviä. Itsekseni jupisin, että jos käytösrepertuaaristamme sitten puuttuikin turhanvirnuilu ja tyhjännauraminen, ei se tarkoittanut, etteikö silti voisi ropassa hymyilyttää, Raipe Helmistä lainatakseni.
Helsinki-Vantaalle saavuttuani ostin kauan kaipaamani ruisleivän ja kummastelin myyjää, joka ei laisinkaan kysellyt kuinka päiväni oli kulunut, tai edes katsonut minua tiskin takaa, sanoi vain sen kolme euroa ja kuusikymmentä senttiä, minkä leipä maksoi, ja siihen jäi kohtaamisemme.
Vuoden small talkia opeteltuani se kieltämättä tuntui eksoottiselta.
Vaihto-oppilasvuosi jakoi minut kahtia. Toinen puoli minusta jäi kaipaamaan iloa, valoa ja avoimuutta, johon olin ehtinyt oppia elettyäni vuoden erilaisessa kulttuurissa.
Toinen puoli kuitenkin alkoi arvostaa yhä enemmän myös sitä, mihin olen kotona saanut kasvaa – kulttuuriin, jossa ei tarvitse esittää mitään. Ei tarvitse olla iloinen ja pirteä silloin kun ei siltä tunnu, eikä kysellä kuulumisia tietäen, että vastaus on aina pelkkää hyvää.
Suomessa voi aivan rehellisesti todeta, että paskasti menee, ja jatkaa leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä.
Parasta suomalaisuudessa on lupa olla aito. Toinen kotoisa suosikkini on lupa olla hiljaa.
Parasta suomalaisuudessa on lupa olla aito. Toinen kotoisa suosikkini on lupa olla hiljaa. Jos ei tee mieli puhua, voi olla jöröttää hiljaa sulassa sovussa.
Yhteiselo on muutakin kuin sanallista viestintää. Joskus yhteinen hiljaisuus sitoo tiiviimmin yhteen, kuin jatkuva omien asioiden hölötys.
Suomalaisuuden perikuvana pidän ukkiani, jota muistan lämmöllä. Ukki oli usein hiljaa, mutta kun hän puhui, halusin kuulla joka sanan. Hän oli usein totinen, mutta kun hän sitten käänsi kasvonsa hymyyn, mikään ei olisi voinut väkevämmin välittää iloa.
Ehkä kyse on kontrastista, joka tuntuu erityisen tärkeältä juuri joulun aikaan. Pimeyden keskellä kynttilä loistaa kirkkaammin.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
