Kaarina Vainikka korjaa venäläisen asiakkaan kivipalloa.
Läpi harmaan kiven
Tiettävästi maailmassa on vain kolme paikkaa, josta on löydetty pallograniittia: Taivassalossa, Kotkassa ja Savitaipaleella.
Tämä kaunis pyörivä kivipallo on spektroliittiä.
Eero Vainikan taustalla näkyvän kaarisorvin avulla voidaan työstää jopa kolme metriä halkaisijaltaan olevia graniittipalloja.
Kivimiehen karheissa käsissä on vuorikristallia.Eero Vainikan elämään on mahtunut huikea määrä mielenkiintoisia tapahtumia ja yllättäviä käänteitä. Savitaipalelaisen yrittäjän ansiosta suomalainen graniitti tunnetaan myös maailmalla.
TEKSTI: Jouni Hirn KUVAT: Jarkko Sirkiä Savitaipaleella
Tämän kivimiehen kädenjälkeä ihastellaan ympäri maailmaa. Savitaipalelaisen kiviosaajan kosketus näkyy niin yhdysvaltalaisessa intiaanireservaatissa ja WTC-aukion muistokivessä kuin Putinin paljastamassa pietarilaisessa monumentissakin.
Eero Vainikan, 66, tie kansainvälisesti tunnetuksi kivialan yrittäjäksi on ollut pitkä ja, ehkei niin kivinen, mutta mutkikas.
Vainikka sai kutsumuksen kivialalle verenperintönä. Hänen edesmennyt isänsä hankki perheelleen lisätienestejä kaivertamalla hautakiviä. Isä toivoi pojastaan työnsä jatkajaa ja opettikin kaivertamisen, mutta nuori mies kaipasi maailmalle.
Vainikka pestautui 16-vuotiaana merimieheksi. Valtamerten ulapoilla ja kaukomaiden satamissa riitti ihmeteltävää maaseudun kasvatille.
”Kuljetimme USA:n armeijan sotatarvikkeita Seattlesta Vietnamiin. Sieltä lähdimme Bangladeshiin lastaamaan juuttia. Sielläkin oli sota päällä. Oli se hurjaa touhua”, Vainikka pudistelee päätään.
Myöhemmin selvisi, että laiva oli ollut Yhdysvaltain tiedustelupalvelun CIA:n palveluksessa. Sen seurauksena koko laivan miehistö sai ikuisen porttikiellon silloiseen Neuvostoliittoon.
Vainikka kertoo tavanneensa Vietnamissa tarunhohtoisen maineen saavuttaneen suomalaissotilaan Lauri Törnin, joka palveli tuolloin USA:n armeijassa.
”Törni pelasti pinteestä suomalaisen merimiehen, joka oli ryöstetty humalapäissään kaupungilla. Hän saattoi miehen takaisin laivaan. Törni kuoli vain kuukautta myöhemmin. Siitä ilmoitettiin sähkeellä laivaamme.”
Ruotsi tuli tutuksi
Merimiehen pesti kesti vuoden. Vainikka palasi kotiseudulleen ja alkoi ajaa kuorma-autoa.
Viisi vuotta myöhemmin Vainikka karisti jälleen Suomen pölyt. Hän muutti tuhansien suomalaisten tavoin Göteborgiin ja työskenteli kuorma-autotehtaassa.
Kolme vuotta Svea-mamman syleilyssä piisasi: Vainikka palasi Savitaipaleelle ja jatkoi rahtarin hommia.
Sitten sattui ikävä työtapaturma. Vainikka putosi korkealta lastatessaan kuorma-autoa. Ajaminen oli lopetettava niskakipujen takia.
Uutta tekemistä löytyi vanhojen huonekalujen parista. Entisöidessään mööpeleitä Vainikka sairastui myyräkuumeeseen. Lääkäri epäili sen tarttuneen huonekaluissa olleesta jyrsijöiden virtsasta.
Vainikka oli hengenvaarassa, sillä häneltä oli poistettu toinen munuainen jo vuonna 1969.
”Raahasivat rovastin petin viereen ja sanoivat, että dialyysikoneita riittää vain ukkomiehille ja äideille. Olin vielä poikamies, joten se olisi ollut halleluja, jos ei munuainen olisi lähtenyt toimimaan.”
Selvittyään myyräkuumeesta Vainikka ei enää koskenut vanhoihin huonekaluihin.
80-luvun puolivälissä Vainikka haki itselleen uutta ammattia. Samoihin aikoihin hänen isänsä kuoli.
Vuosi isän poismenosta Vainikka päätti ryhtyä kivihommiin. Hän raahasi vanhan metallisorvin autotalliin ja ryhtyi työstämään pikareita ja muita muistoesineitä. Asiakkaana oli muun muassa Stockmannin tavaratalo.
”Harmittaa, ettei isäni ollut näkemässä, että aloitin kivihommat. Olin 20-vuotias, kun hän opetti minulle hautakiven kaivertamisen. Muutaman kiven jälkeen isä totesi, että nyt osaan kaivertaa hänen hautakivensä, kun se aika koittaa. Siihen hetkeen meni 16 vuotta”, Vainikka muistelee haikeana.
Graniitti opettaa
Vainikka työsti alkuun vuolukiveä ja marmoria. Kekseliästä miestä ei kiinnostanut liukuhihnahommat ja sarjatuotanto. Hän kaipasi uusia haasteita.
Vuonna 1989 Vainikka alkoi tutkia graniitin mahdollisuuksia. Hän päätti opetella omin käsin, miten kivilaaduista kovinta työstetään. Uskalias yrittäjä keksi itse laitteita ja työmenetelmiä ja haki niille patentin tarvittaessa.
Itseoppinut kivityöläinen toteaa, että pelkkä kädentaito ei riitä alalla, myös aloitekykyä ja uskallusta on löydyttävä.
”On kyettävä ottamaan vastaan myös sellaista työtä, josta ei ole aiempaa kokemusta. Kärsivällisyyttä on oltava, sillä kivi ei käsitä kiirettä. Se sanelee työn aikataulun. Jos sitä ei hyväksy, ei kannata hakeutua alalle.”
”Kivi ei anna anteeksi mitään. Puuta ja metallia voi korjata liimaamalla ja hitsaamalla, mutta kiveen virhe jää ikiajoiksi. Kivessä on se hyvä puoli, että se jää elämään. Omat työni ovat hyväkuntoisia vielä silloinkin, kun kuulun horsmankasvattajien liittoon”, Vainikka virnistää piippunsa takaa.
Kiehtova kivipallo
Sorvikiven tunnetuimmat tuotteet ovat graniitista valmistetut, ohuen vesikalvon päällä pyörivät kivipallot. Pallojen valmistus alkoi vuonna 1992.
Ihmisiä jaksaa askarruttaa, miten kummassa tonneja painava kivi voi kellua ja sitä voi pyörittää käsin.
Kivipallon työstäminen on lähes salatiedettä, koska edes sadasosamillintarkka pyöreys ei takaa pallon täyttä toimivuutta. Tasapainotettaessa palloa on otettava huomioon sen kaikki kolme akselia.
Sorvikivi on toimittanut palloja ympäri maailmaa Aasiaa ja Amerikan mannerta myöten. Erityistä mainetta kivipallot ovat saavuttaneet Yhdysvalloissa. Niistä on tehty lukuisia juttuja amerikkalaisiin lehtiin ja tv-uutisiin.
Putinin vieraana
Eksoottisimmaksi työkohteekseen Vainikka nimeää Choctaw-intiaanien reservaatin Yhdysvalloissa.
”Kävin korjaamassa kivipallon Golden Moon -nimisellä kasinolla. Siellä minä pyörin kasinoväen keskellä haalarinrytkyissä eikä kukaan ihmetellyt mitään”, Vainikka nauraa.
Ikimuistoinen kokemus oli myös Pietariin vuonna 2001 valmistunut monumentti. Sen paljastustilaisuutta isännöi Venäjän presidentti Vladimir Putin. Monumentin työstänyt Vainikka ja hänen vaimonsa olivat 40 kutsuvieraan joukossa.
”Paikalla oli myös Ukrainan kirkon korkein johtaja. Hän tarjosi leipää ja vodkaa. Putin kutsui kaikki juhlavieraat baletti-illalliselle, mutta monen muun tavoin me kieltäydyimme kutsusta.”
Se pyörii sittenkin
Vainikan mukaan kivityö on mielenkiintoista, vaihtelevaa ja haasteellista.
Konkarin mieleen ei tule ainuttakaan tapausta, jonka edessä kädet olisi nostettu ilmaan.
”Monet työtilaukset tulevat muilta kiviliikkeiltä. Voi kuulostaa itserakkaalta, mutta meidän apuamme pyydetään monesti juuri silloin, kun työ osoittautuu liian vaikeaksi tai aikaa vieväksi. Silloin kun toiset heittävät pyyhkeen kehään, me vasta astumme sinne.”
Syyskuun 11. päivän terrori-iskussa tuhoutuneen Word Trade Centerin jättämälle aukiolle tilattiin kivipallo, ja tarjous pyydettiin myös Sorvikiveltä. Kiinalaiset vetivät tarjouskilvassa pidemmän korren.
Kiinalaisten toimittama pallo ei kuitenkaan pyörinyt kunnolla. Sen takia presidentti George W. Bushin isännöimä iskujen vuosipäivän muistotilaisuus siirrettiin Pensylvanian Shanksvilleen, jonne neljäs kaapatuista lentokoneista putosi.
Muutamaa kuukautta myöhemmin sudeksi osoittautunut kivipallo kuljetettiin Savitaipaleelle korjattavaksi. Perillä se asetettiin Vainikan kehittämään ja patentoimaan kaarisorviin. Parin vuorokauden päästä kivi pyöri kunnolla.
Kivenkäytön takapajula
Sorvikivi kuluttaa vuosittain kiveä sadasta tonnista viiteensataan tonniin. Suomalaista graniittia löytyy parhaiten Kaakkois- ja Keski-Suomesta.
Vainikan mielestä suomalainen graniitti on maailman parasta kiveä, mutta sen mahdollisuuksia ei ymmärretä kunnolla. Hänen mukaansa vain muutama suomalainen arkkitehti osaa käyttää ainutlaatuisia kivilaatujamme hyväksi ja tuoda niiden hengen esiin.
Se ei ole ihme, sillä viiden vuoden arkkitehtiopintoihin sisältyy vain muutaman tunnin tutustuminen luonnonkiven käyttöön. Vainikkaa sapettaa, että rakennusarkkitehtuurissa kivi on menettänyt asemansa kantavana materiaalina.
”Tämän päivän rakennukset ovat yksiä hemmetin himmeleitä. Ne on vaijereista ja lasista tekaistuja pytinkejä, joissa kiroillaan pää märkänä kesäkuumalla ja talvella vetää.”
”Saksalainen on laskenut, että graniitilla vuoratun talon lämmityskustannukset ovat 30–40 prosenttia halvemmat lasiseen verrattuna.”
Hän korostaa, että kivi on pitkällä aikavälillä ehdottomasti halvin materiaali.
”Hyvälaatuinen graniitti ei välitä esimerkiksi tiesuolasta tippaakaan. Ehdotin jo 20 vuotta sitten Tielaitokselle, että siltojen sivut kannattaisi suojata graniitilla, ettei suola söisi niitä. He pitivät ehdotustani huuhaana, mutta jälkeenpäin he ovat joutuneet korjaamaan syöpyneitä betonirakenteita miljardeilla. Onneksi Tielaitos uskoi viimein ja käyttää nyt graniittia.”
Vainikka toteaa perään, että Turusta Vaalimaalle kulkevan E18-tien siltojen saneeraukseen tarvittava kivi tilattiin Kiinasta, vaikka suomalaistakin olisi ollut saatavilla.
”Laskivat säästävänsä muutaman kymppitonnin, joten päättivät tilata kivet 20 000 kilometrin päästä. Jossain paikoin lähin louhos sijaitsee kahden kilometrin päässä tiestä. Sieltä olisi saatu laadukkaampaa ja lähes samanhintaista suomalaista kiveä. Ei valtion touhuissa ole aina järkeä.”
Vainikka antaa sapiskaa myös kaupunkien ja kuntien päättäjille, jotka tekevät hankintoja pelkästään hintalapun perusteella.
”Mutta esimerkiksi Tampereen ja Kuopion kaupunkeja pitää kiittää siitä, etteivät ne huoli kuin kotimaista kiveä. Kaupungeilla on niin kalliita kokemuksia ulkomaisesta kivestä, ettei heillä ole varaa käyttää sitä. Helsinki tekee täysin päinvastoin.”
Ennätyspallo haaveena
Vaikka Vainikka on kokenut alallaan paljon, kivi opettaa jatkuvasti uutta. ”Tämä on yhtä opiskelua eikä koskaan tule valmista. Mutta siinä se mielenkiinto piileekin. Jos työstä tulisi rutiinia, siihen saattaisi suhtautua välinpitämättömästi.”
Pitkän työuran tehnyt Vainikka ei ole päättänyt eläkkeelle jäämisen ajankohtaa.
Puuhasteltavaa riittäisi vapaa-ajalla. Tallissa odottaa kunnostamista 80 vuotta vanha Harley Davidson sekä 1956-vuosimallin paloauto, josta pitäisi rakentaa asuntoauto.
Ennen eläkkeelle jäämistä Vainikka aikoo toteuttaa pitkään muhineen haaveensa. Sorvikiven teollisuushallissa makaa jättimäinen graniittiaihio, josta on tarkoitus valmistua maailman painavin kelluva kivipallo. Ison kiven työstämien vie kuukausia.
”Pallo painaa noin 29 tonnia. Mikäli saamme hiottua sen ympärysmitaksi vähintään 266 senttiä, siitä tulee myös maailman suurin kelluva kivipallo. Alun perin kiven piti päätyä Sotshin Olympialaisiin, mutta joku rähmäkäpälä rohmusi ne rahat ennen minua”, Vainikka nauraa.
Vanhat neuvot tarpeen
Sorvikivi on perheyritys, jonka Vainikka perusti vaimonsa Kaarina Vainikan kanssa vuonna 1984. Tällä hetkellä yrityksessä työskentelee neljä henkilöä.
Eero ja Kaarina Vainikka ovat olleet naimisissa lähes 45 vuotta.
”Ilman vaimon panosta yrityshommasta ei olisi tullut yhtikäs mitään”, kiittelee Vainikka.
Vuosikymmenten aikana myös isäukon neuvot ovat olleet tarpeen. Isältään Vainikka sanoo perineensä kyvyn nähdä mutkan taakse.
”Isä neuvoi, ettei kannata ulvoa lauman lailla. Olen noudattanut sitä ohjetta koko elämäni. Olisi helppo hiihdellä toisten latuja ja olla niiden vanki. Sellaisia tussukoita on jo maailma pullollaan. Elämää voi elää vapaammalla otteella, mutta oma linja pitää säilyttää.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
