Pelastakaa edes lapset!
”Onko minulla aina ollut ADHD vai nytkö se yhtäkkiä puhkesi?” Moni tunnistaa keskittymiskyvyn heikentymisen, kirjoittaa Veera Rinne.
Kuva: Timo Filpus16.11.202521:00
Kuuntelin jälleen yhtä podcastia, missä puhuttiin lasten – ja aikuisten – keskittymiskyvyn dramaattisesta heikentymisestä viimeisten parin vuosikymmenen aikana.
Tunnistan tämän itsessäni. Myös moni ystäväni tunnistaa saman. Onko minulla aina ollut ADHD vai nytkö se yhtäkkiä puhkesi?
Kyllä, sinulla voi olla hyvin peitelty ja piilossa pysytellyt ADHD. Silti uskon, että jokainen tolkun ihminen ymmärtää, mistä yhtäkkinen kollektiivinen tarkkaavuuden karkailu enimmäkseen johtuu. Myös podcastissa tämä tuotiin esiin: Meidän rakkaat älylaitteemme.
Kiroan usein erilaisia äppejä ja teknologiaa ylipäätään. Siitä huolimatta, kun muutama viikko sitten heläytin puhelimeni näytön kappaleiksi, ensimmäinen tunteeni oli paniikki.
Puhelimessa oli kaikki. Millä minä tunnistaudun, millä minä pidän yhteyttä ihmisiin, mistä minä tiedän pörssisähkön hinnan, huomisen sään ja kuuntelemani äänikirjan loppuratkaisun?
Istuin autossa yksin, virikkeenäni vain... hmmm... autolla ajaminen, vaihtuvat maisemat ja omat ajatukseni, joita niitäkin on yleensä melko runsaasti. Miksi tämä ei nykyään riitä?
Jouduin ostamaan uuden puhelimen ja käymään läpi kiduttavan puhelimenvaihtoprosessin, jossa piti muistaa käyttäjätunnuksia ja salasanoja ja miettiä, että mihinköhän sähköpostiin se varmistuskoodi nyt meni.
Heikentyneellä keskittymiskyvylläni en pystynyt saattamaan kaikkia sovelluksia toimintaan yhden päivän aikana, ja koko sen ajan, kun prosessi oli kesken, minulla oli epämääräisen rampa olo. Ikään kuin oikeasta kädestäni olisi puuttunut pari sormea, kun puhelimesta puuttui äppejä.
Nelisen viikkoa tämän jälkeen hukkasin uuden puhelimeni. (Tästäkin sähläyksestä syytän keskittymiskyvyn puutetta.)
Tuttu paniikki alkoi taas ryömiä esiin. Ja tyhjät hetket. Ne kolmeminuuttiset ennen asiakkaan tuloa, kun normaalisti skrollaisin nopeasti vähän somea. Mitä teen? Tuijotan seinää?
Puhelin oli omilla teillään muutaman tunnin. Kun sitten sain paikannettua sen paikalliseen ruokakauppaan, lähdin heti hakemaan sitä. Ajomatkaa oli parikymmentä pitkää minuuttia.
Radiota en juurikaan halua kuunnella, koska inhoan radiomainoksia. En voinut kuunnella äänikirjaa enkä puhua ystävilleni ääniviestejä. Oli kummallisen ontto olo. Istuin autossa yksin, virikkeenäni vain... hmmm... autolla ajaminen, vaihtuvat maisemat ja omat ajatukseni, joita niitäkin on yleensä melko runsaasti. Miksi tämä ei nykyään riitä?
Muistan, kun lapsena ajettiin pimeällä sateessa mummolasta kotiin. Matka kesti reilut puoli tuntia ja koko sen ajan seurasin auton ikkunaa pitkin hitaasti liukuvia sadepisaroita. Silloin siinä oli virikettä aivan riittävästi.
Ratkaisu digiaddiktioon? En tiedä vielä. Sen tiedän, että kännykkäkielto kouluissa on mahtava ratkaisu. Samoin pidän siitä, kun kuulen, että vanhemmat ovat alkaneet myöhäistää älypuhelimen hankkimista lapsilleen. Antakaa lapsille sadepisarat auton ikkunassa ja tiilikuviot terveyskeskuksen odotusaulan seinässä. Antakaa lapsille pitkästyminen ja sen mukanaan tuoma luovuus.
Pelastakaa lapset. Minä ja kaltaiseni aikuiset osaamme kyllä pelastaa itsemme digikoukusta, jos koemme pelastusta tarvitsevamme. Vai osaammeko?
Kirjoittaja on Ylöjärven Karhella asuva hevosalan yrittäjä ja kirjailija.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
