Pedot jälleen otsikoissa

Mihin menet Suomi, näitten petosuojelijoitten viitoittamaa tietä?

Suomi ja suomalaiset ovat todella vaarallisella polulla tämän petojen paapomisen kanssa. Miten tälle tielle eksyttiin?

Kaikki alkoi 80–90-luvulla, kun suurpetoja alettiin kohdella jumalina. EU:n pakkoavioliiton myötä vihreät voimat saivat enemmän jalansijaa, kun liittymistä neuvottelevat poliitikot liittymäkiimassaan unohtivat tavallisen kansan ja olivat valmiita myymään maamme hinnalla millä tahansa.

Vihreät tajusivat tilaisuutensa tulleen ja saivat lobbariensa avustuksella petoasioissa ehdot, jotka on osoittautuneet kestämättömäksi.

Nyt on järjestetty alueellisia suurpetoiltoja, joissa nimetyt riistavastaavat on olleet altavastaajina ja puolustelemassa tehtyjä päätöksiä. Tehtäviin hakeutuneet henkilöt ovat osoittautuneet oikean metsästävän kansan vihollisiksi ja lottopoteiksi suojelijoille.

Rajamiehet itärajalla on ohjeistettu lukemaan tulevien petojen jäljet ja tekemään katoamisilmoituksen, jos peto ei palaa tulojälkiään.

En ollenkaan ihmettele nyt esiin putkahtaneita uutisia ”omankädenoikeuden” käytöstä Kuhmossa, miehistä Perhossa, kuin myös Sonkajärvellä.

Viranomaiset älyttömän tiukalla lupapolitiikalla ja poliisin myötävaikutuksella ajavat metsästyksen harrastajat tekoihin, joista en ainakaan minä heitä moiti. Olen henkilökohtaisesti joutunut lopettamaan metsästyksen ajokoirilla näiden petojen levittäydyttyä lupa-alueilleni. Kukaan vastuuntuntoinen metsästäjä ei syötä ystäviään näillä hallaturkeilla, sillä haukkuva koira on ruokakellosoittoa pedoille.

Kokonaan toinen luku ovat ammatinharjoittajat, jotka joutuvat taiteilemaan elinkeinonsa puolesta petojen keskellä erilaisten apuvälineitten avulla valtion ja nimettyjen viranhaltijoitten lotkauttamatta korvaansa asian eteen.

Viranomaiset ovat hampaattomia, ja ihmisten ja petojen kohtaamiset yleistyvät, kuten uutisointi Orivedeltä osoitti, karhun makuupaikka löytyy tihenevän kannan myötä, vaikka metrisen hangen alta. Onnea oli kuitenkin metsästäjällä, että henkikulta säilyi. Onneksi on yhtä karhua vähemmän.

Karhukanta on kasvanut sietämättömäksi koko Keski-Suomen alueella, ja lainaanpa yhden tuntemani lentäjän lausumaa, että jos marjastajat tietäisivät kuinka paljon karhuja on alueella, marjat jäisivät metsiin. Kaveri lentää kesällä palontorjuntalentoja.