Satavuotiaan lapsia

”Tiijät sie jot miun raskaana oleva eukko leikkoo jo itse ruista Kannaksel, ja sie mokoma vähä-älyne meinaat panna miut laittelemaa kiviä siun polkujes pielii!”

Tämä Väinö Linnan kirjoittama Antero Rokan repliikki Tuntematon sotilas -romaanissa on suomalaisen kirjallisuuden tunnetuimpia. Siihen latautuu paljon. Kysymyksessä on isänmaan ja kansan kohtalo. Hoidettavana velvollisuuden antama, vaikea ja raskas tehtävä. Turhautuminen järjettömiin määräyksiin ja asemaansa naurettavalla tavalla korostavaan henkilöön, joka tärkeilee turhia eikä ansaitse kunnioitusta. Huoli rakkaimmista, maustettuna hienoisella ylpeydellä heidän sisustaan.

Samantapaisia aineksia saattaa löytyä myös rauhan oloista nauttivan satavuotiaan Suomen kansalaisten mielentiloista.

Ruokamme tuottajat saavat oikeutetusti ajatella hoitavansa koko maan ja kansan elin­tärkeää tehtävää. Mutta arvaamattoman vaikeat olosuhteet uuvuttavat. Raskas ja pikkutarkka byrokratia käy hermoille.

Väinö Linna tarjoaa taideterapiaa. Kuka tahansa voi rähähtää kuin Rokan Antti, vaikka kohteena ei olisikaan upseeri vaan ylipäätään elämän kohtalot ja olosuhteet. Hyvä, jos rähähtäminen helpottaa edes vähän.

Uusi Tuntematon sotilas -elokuva on koskettanut jo yli puolta miljoonaa kansalaista. Itse menin katsomaan sitä tavallaan kansalais­velvollisuudesta. Mietin, olikohan tämä kolmas versio nyt ihan pakko tehdä.

Tulin pois liikuttuneena ja vaikuttuneena. Elokuvan kautta omien setien kohtalot rupesivat elämään uudella tavalla. Filmi näytti sodan kammottavan raakuuden, mutta herätti yhä suurempaa kiitollisuutta itsenäisestä Suomesta, rauhasta ja hyvinvoinnistamme. Ennen kaikkea syntyi ihmetys: Miten ihmeessä köyhä ja piesty Suomi saattoi selvitä siitä kaikesta – hirveän sodan jälkeen myös karjalaisten asuttamisesta sekä poliittisesti tulehtuneista ajoista?

Itsenäinen Suomi alkoi tuntua käsittä­mättömältä ihmeeltä.

Siunausta satavuotiaalle ja kaikille satavuotiaan lapsille!