Lohtumaisema

Olin tiennyt odottaa hyvästien hetkeä. Enkä silti ollut siihen valmis. Silittelin isän harventuneita hiuksia ja hauraiksi käyneitä käsiä. Juttelin hänen korvaansa, muttei hän reagoinut.

Tajusin, etten enää näkisi häntä elossa. Työviikko toisaalla olisi pidempi kuin isän jäljellä olevat päivät. Tuntui äärettömän vaikealta jättää isä, vaikka tiesin, ettei hän enää tarvinnut eikä kaivannut minua.

Isän huoneen oven sulkiessani tulivat kyyneleet. Minua odotettiin muualla, mutta tarvitsin yksinäisyyttä. Niinpä kävelin tuttua metsäpolkua läheiseen rantaan ja istuin vanhalle vinksahtaneelle laiturille tuijottamaan lapsuuden maisemaa. Lohtumaisemaa.

Palasin pikkutytöksi, joka opetteli uimaan matalassa rantavedessä. Mieleni souteli läheiseen saareen järven liplattaessa. Pikkuhiljaa mieli rauhoittui.

Samaan maisemaan palasin vajaata viikkoa myöhemmin, isän kuolinpäivän iltana. Linnut pitivät huikeaa konserttiaan, järvi oli peilityyni ja kaikkialla tuoksui kevätkesä.

Vesi oli kylmää, mutta kastauduin silti. Jotenkin hartaana.

Mietin, miten etuoikeutettua on saada surra lapsuusmaisemassa. Miten ihmeellisellä tavalla luonto lohduttaa, maisema ottaa syliinsä.

Tiedän, että kun suurin suru hälvenee, isän lämmin muisto kantaa. Ja päällimmäiseksi jää kiitollisuus kaikesta siitä, mitä isältä sain.

Mia Palokallio