Somekupla räjähtää käsiin

Herra X vietti mukavan päivän töissä traktorissa körötellen. Herra Y vietti sen hyvin samantapaisessa tuolissa, mutta tuoli oli asennettu traktorin sijaan toimistoon. Molemmat hoitivat työnsä iloisesti laulellen.

Illalla he kohtasivat – verkossa. Molemmat kotisohvillaan avasivat Facebookin ihmeellisen maailman. Lämpeneekö se ilmasto vai ei, kenelle tuet kuuluvat, kuka tekee kenenkin työt ja saa kenenkin naiset? Kysymykset sinkoilivat kasvoille, jotka punastuivat kiukusta. Sormet näppäilivät kipakoita vastauksia, eikä laulusta kuulunut enää kaikuakaan.

Tutkija Anu Koivusen (HS.fi 25.7.) mukaan poliitikoilla pyörii nykyään jatkuvasti päässään niin sanottu ”somekela”. Jatkuvasti siis pitää miettiä, miltä tekemiset ja sanomiset näyttävät sosiaalisen median alustoilla.

Facebook-keskusteluja katsellessani mietin, voisiko somekela pyöriä myös tavallisten ihmisten päässä. Onko ihmisille selvää, että kommentteja vastaanottamassa on ihan oikeita ihmisiä, joilla on some-elämän lisäksi kokonainen muu elämä?

Koivunen pohtii Helsingin Sanomien jutussa, nouseeko julkisuuteen vain niitä kysymyksiä, jotka herättävät tunteita. Kenties näin on, mutta valitettavasti tunteista sosiaalisessa mediassa näkyvät lähinnä kiukku ja epävarmuus.

On sitä ennenkin varmasti osattu kinastella, isostikin. Some on kuitenkin erityisen mahtava taistelutanner ikuiselle vastakkainasettelulle. Facebookissa näkyvät toisistaan erilliset maailmankuvat, ja vaikka siellä pitää paljastaa oma nimi, paljon voi peittää.

Aikaisemmin maalaisserkku tapasi kaupunkilaisserkkua kerran kesässä ja kirjoitti sitten muistelmissaan, kuinka erikoinen hän oli. Nyt serkun outoja päivityksiä voi kommentoida Facebookissa joka päivä. Maailmat eivät silti lähene.

Eräs kaverini kertoi tehneensä jo vuosia sitten periaatepäätöksen olla puhumatta netissä mistään "asioista". Kevyemmistä aiheista hän voi kyllä rupatella. Kuulostaa ihan fiksulta. Internetissä ihmisistä nimittäin tulee mustavalkoisia ja yksinkertaisia, helposti loukkaantuvia. Muut eivät ymmärrä, joten minulla on oikeus huutaa.

Mietin, johtuuko ilkeä kommentointi siitä, että kommentit voi sanoa tunteen vallassa. Ei tarvitse hakea paperia ja kynää, kirjoittaa sanottavaansa, sulkea paperia kirjekuoreen ja lähettää sitä paikallislehden toimitukseen. Siinä hitaassa prosessissa olisi jo monta mahdollisuutta pehmentää sanojaan tai jopa jättää sanomatta.

Katsoin HBO Nordic-palvelusta Fake Famous -dokumentin. Siinä kolmesta tavallisesta amerikkalaisnuoresta tehdään somevaikuttajia. Heillä ei varsinaisesti ole mitään sanottavaa, he vain haluavat olla näkyvillä.

Projekti toteutetaan ostamalla netistä bottiseuraajia eli robotteja, jotka seuraavat henkilön somejulkaisuja ja näin kasvattavat tämän suosiota. Kuulemma kaikki tekevät niin. Seuraavaksi pitää tietenkin ostaa tykkäyksiä ja kommentteja.

Näin internetin tunnekoneisto jatkaa raivokasta kulkuaan, osin lihasvoimin, osin robottien kankeilla sormilla. Tärkeää on vain se, että vastapuoli on hereillä ja valmiina hyökkäykseen.