Jatkuva muutos lamauttaa kehityksen

Ennustettavuus ja jatkuvuus ovat ihmiselle ja sitä kautta koko yhteiskunnan tasapainolle tärkeitä. Muutostakin kaivataan joskus ihan vain vaihtelun vuoksi.

Suorastaan välttämättömäksi se tulee, jos törmää epäkohtaan. Jotta muutos tuntuisi mielekkäältä, sen pitää olla kunkin itsensä haluamaa ja hallitsemaa, ei ulkoapäin saneltua.

Monille ei Suomessa yleensä tai työssään ole kuitenkaan juuri mahdollisuutta vaikuttaa tulevaisuuteensa. Menemme ajopuuna virran mukana.

Kun tarkastelee istuvan hallituksen toimia, tulee mieleen taannoin näkemäni juoppo Jopon selässä. Poljetaan kyllä sinnikkäästi, mutta matka ei etene, kun vingerretään ja vongerretaan ojanpientareelta toiselle.

Nykyisen hallituksen edestakaisin seilaamisesta on niin paljon esimerkkejä, ettei tähän tilaan mahdu kuin muutamia lyhyitä mainintoja. Saksalaisten pankkien, ei kun siis Kreikan tuki ei kasva/kasvaa/ei kasva/kasvaa. Sote ja kuntauudistus solmussa yhdessä/erikseen. Perheyhtiöiden osinkoverouudistus/ei sittenkään. Valtionohjaus/ministerinohjaus/Solidium/Rautaruukki. Rakennepaketin veronkiristykset/säästöt/ministerien irtiotot.

Europarlamenttivaalien lähestyminen sai jo aikaan huvittavia koreografioita hallituksessa. Muun muassa Jutta Urpilainen kävi silottelemaan rakennepaketin ryppyjä. Joukkoon liittyi aika pikaisesti muita tykkääjiä.

Minne unohtui tovi aikaisemmin kovin tärkeänä pidetyn Suomen hyvän luottoluokan merkitys. Vai aiheuttivatko EK:n talousoppineet ministerille muistikatkoksen? Vai Antti Rinnekö sen teki? Vai tuliko mieleen jo eduskuntavaalit ja markkinatalouspapereiden alle unohtunut SDP:n aatemaailma?

Ei hallitusta voi kaikesta syyttää. Vapaaksi Pandoran lippaasta päästetyt globaalit finanssi- ja muut markkinavoimat pitävät huolen, että minkä tahansa maan hallituksella on työtä pitää kansalaiset poissa barrikadeilta.

Meillä EU-Suomessa asia näkyy esimerkiksi hankintalaissa. Köyhällä ei oikeasti olisi varaa ostaa halvinta, mutta käytännössä on pakko tehdä niin.

Vaikka lakiin onkin kirjattu, että sen pitäisi edistää laadukkaita hankintoja, käytännössä kunnat ja valtio ostavat joskus ulkomaisia elintarvikkeita vain, koska ne ovat halpoja.

Hiukan kalliimpaa kotimaista suosimalla ratkottaisiin työttömyys- ja kasa muita ongelmia, mutta eihän työllistävyyden ja hankintojen järkevä yhdistäminen tule kuuloonkaan tässä sopimusten maailmassa.

Kun suuret yritykset kutistuvat pieniksi tai myydään ulkomaille, maahamme peräänkuulutetaan uusia yrittäjiä, mutta vain epätoivoinen uskaltaa ryhtyä liiketoimiin ilman jonkinlaista vakuutta olojen pysyvyydestä.

Ajatellaanpa vaikka maataloustuottajan asemaa. Markkinat eivät juuri kasva. Ulkomainen kilpailu on kovaa. Alalla on paljon epävarmuuksia: sää, tuotteiden markkinahintojen ja tuotantokustannusten suuri heilahtelu sekä jatkuvasti muuttuva tukipolitiikka. Kuka sanoo, milloin tilan kasvattaminen parantaa toimeentuloa, milloin johtaa konkurssiin?

Kaiken päälle tulevat vielä yleiset asenteet. Aina uudelleen kysytään, miksi ruuantuotanto pitäisi turvata? Miksei siirretä maatalouden tukia peli- tai älypuhelinteollisuudelle? Kysyjää ei tyydytä edes tieto, että monet kivat tuotteet eivät ole samalla tavalla elämälle välttämättömiä kuin leipä.

Muidenkin alojen yrittäjillä on omat ongelmansa.

Ehdotan, että pääministeri Kataisenkin hukkaama fantastinen positiivisuus kaivetaan esiin rauhoittumalla ja miettimällä etukäteen kunnolla muutoksien vaikutuksia. Huonojenkin päätösten kanssa voi alkaa ajan myötä elää; jatkuvasti pyörrettyjen hyvienkään kanssa taas ei.

Epävarmuus töiden riittävyydestä vaikuttaa perhesuunnitteluunkin. Lapsia ei uskalleta

hankkia. Jos hedelmällisyysluku Suomessa nousisi nykyisestä 1,87:stä kestävään väestöpohjan 2,1:een, muun muassa kiusallinen keskustelu eläkeiän nostosta loppuisi.

Myös talous rämpii, koska ihmiset eivät uskalla kuluttaa epävarman tulevaisuutensa vuoksi. Vai onko lopulta hyvä asia, ettemme osta turhia tavaroita?