Hyvän mielen osoitus

Kesästä ei tullut lämmintä, mutta elokuun loppu pelasti paljon. Taivas ja Facebook täyttyivät kultareunaisista pilvistä.

Kaikki eivät kuitenkaan tulleet hyvälle mielelle. Eniten menneessä kesässä on hämmästyttänyt pahan mielen osoittaminen.

Sillä enää ei riitä, että pahoittaa mielensä itsekseen. Tuomas Kyrönkin sankari tuntuu leppoisalta hahmolta.

Nyt on nettiraivo, liikenneraivo. Pitää heittää kivi Stubbin ikkunaan ja uhkailla hänen henkeään. Raivoa kiihdytetään somessa ja otsikoissa. Käytöstavat unohtuvat. Opiskelijat huutelevat pääministerille, kun tämä avaa heille ilmaisen yliopiston syyslukukauden.

Analysoidaanpa hiukan mielen osoittamista. Totta kai rauhanomaiset mielenosoitukset jonkin asian puolesta ovat laillinen ja täysin hyväksyttävä asia. Esimerkkinä vaikkapa taannoiset rauhanmielenosoitukset, jotka täyttivät Euroopan kaupunkien kadut.

Menneen kesän mielenosoituksissa on eri sävy, joka tuo mieleen 1900-luvun alun tai 1930-luvun Suomen. Silloinkin keskiössä oli mielten kiihottaminen väärillä huhuilla, ihmisten saattaminen raivotilaan ja yritys järkyttää vaaleilla valittua yhteiskuntajärjestystä. Silloinkin asialla olivat sekä vasemmistolaiset että oikeistolaiset ääriliikkeet.

Nyt yhteiskuntaan on tullut vain monin verroin propagandalehdyköitä tai julisteita tehokkaampi kiihotuskeino, internet. Jos netistä on vain kilometri torille tai jos netti on taskussa, homma onnistuu helposti. Seuraava vaihe ovatkin sitten suojelujoukot omien turvallisuutta puolustamaan.

Mielenosoituksia perustellaan sananvapaudella, hienolla modernisaation käsitteellä. Mutta käytännössä sananvapaus netissä merkitsee vapautta herjata nimettömänä lähimmäistään, mielenosoitusoikeus taas oikeutta tapella torilla toisen ääriliikkeen kanssa.

On naivia kuvitella, etteikö tämä olisi myös johdettua, vaarallista toimintaa, hävinneen opposition pettymyksen purkaus ja vastapuolella liiallista intoa vallan valtakirjasta.

Kun olin nuori, tasapainoa ja henkistä mielen hallintaa ylistettiin. Minunkin sankarini oli Krishnamurti, jonka mielestä ihminen voi saavuttaa onnen katselemalla lehtevää puuta.

Vielä pari vuosikymmentä sitten nuorten ihmisten ihanteita olivat Gandhi, Dalai Lama, äiti Teresa. Tanja Karpela kävi tapaamassa äiti Ammaa.

Kun lukee ihmisten vihasta vääristyneitä viestejä nyt, vakuuttuu, ettei sellainen rauha ole enää ihanne, uusi ihanne on viha.

Ne takavuosien Afrikasta tai arabimaista tulleet uutiskuvat, joissa pääosassa oli aina raivoava, itkevä ihmisjoukko, on siirretty samansuuntaisia mielipiteitä kärjistävän somen kautta Suomeen.

En usko, että vastuuttoman sananvapauden tilanne paranee muulla kuin sillä, että mielipiteen alla täytyy olla nimi. Ja miksei kuvakin, niin kuin vastuullisimmilla keskustelupalstoilla jo on.

Totta kai me maalaisetkin olemme mieltä osoittaneet. Joku saattaa aamusella postille mentäessä vain tervehtiä, eikä sano säästä mitään. Masentunut ehkä, päätellään. Joskus joku on jättänyt kokonaan tervehtimättä. Se on jo äärimmäinen mielenosoitus, siitä puhutaan viikkoja. Rikkumaton maalainen mielenosoitus, kun nokitusten tullaan, on hyvän mielen osoitus.

Meidän pieni koiranpentumme alkaa olla siinä iässä, että sekin hoksaa näyttää mieltä, jos asia ei sen pirtaan käy. Vaikka on jo sisäsiisti, saattaa lirauttaa väärään paikkaan. Kiistaton mielen osoitus!

Suomalainen yhteiskunta on tänä kesänä toiminut jatkuvasti kuin koiranpentumme pahimmoillaan.

Vaikeatkin asiat ovat ratkaistavissa, maahanmuuttokysymyskin. Tärkeintä ei nyt vain näytä olevan asioiden ratkaiseminen. Tärkeintä on osoittaa raivoa ,kunnes on rättiuuvuksissa, lopen turhautunut ja päivittänyt facen.

Vanhat ihmiset sanoivat aina ennen, että sota tulee. En uskonut. Luulin, että tieto ja mielentyyneys voittavat. Vaikea on optimismiaan säilyttää, kun näkee joka päivä yllytyshullut muka omaa mieltään osoittamassa.

Kirjoittaja on kirjailija, kriitikko ja kylien mies