Sotien muistot ladoissa

Kotitilallani Ikaalisten Kilvakkalassa on ollut useita erilaisia latoja, joista pystyssä on vieläkin ”Punanen lato”, joka on joskus ollut punaiseksi maalattu, mutta väri on vuosien kuluessa vähintäänkin haalistunut. Lato on malliltaan läpiajettava lautalato.

Ladon tekee mielestäni erikoiseksi se, että se valmistui juuri ennen talvisotaa vuoden 1939 lopulla. Tämän ladon rakentaminen oli kylän sotaan lähtevien miesten viimeinen yhteinen työmaa. Viidestä rakennusmiehestä kolme veljestä kaatui sodassa ja neljättä ammuttiin läpi keuhkopussin kohdalta. Hän oli setäni, joka eli invalidina 95-vuotiaaksi.

Olen vaalinut tätä ainoaa kylän peltoaukealla olevaa latovanhusta kattamalla sen tervahuovalla. Ladon toisessa päädyssä on tuulihaukan pönttö, jossa on syntynyt vuosien varrella jo satoja tuulihaukan poikasia. Viime aikoina olen säilyttänyt ladossa ”tarvespuuta”.

Kolmostien läheisyyden takia ladon seinät ovat olleet kysyttyjä mainostaulujen kiinnityspaikkoja. En ole ollut kovin mieltynyt tämän tyyppiseen mainostamiseen. Eivät tieviranomaisetkaan katso suopeasti yritysten tienvarsimainontaa.

Suuri ongelma on peltoaukealla asusteleva iso naakkaparvi, joka nokkii katon tervahuopaan isoja reikiä ja muutoinkin mekastaa naakoille tyypilliseen tapaan.

Mustalaisetkin yöpyivät aikoinaan ladossa, silloin kun siellä vielä oli heiniä riitattuna. Kävin pikkupoikana kurkkaamassa mustalaisten ”yöpuita” ja oikein valkoiset lakanat oli heinävuoteitten peitoksi levitetty. Nykyisin latoyöpymisiä voisi varmaankin elämysmatkailussa markkinoida vaikkapa hiirenvikinällä ja ilman.

Meidän tilalla on ollut ennen muinoin myös kymmenkunta hirsilatoa, joista kolme oli niin sanottuja lehtilatoja. Niissä säilytettiin lampaille taitettavia lehtikerppuja. Pienikokoiset lehtiladot tehtiin metsälohkolle lehtihalmeitten viereen. Oli sanontakin, että ”jos sataa tuulen kanssa, mennään nuotalle, ja jos sataa tyvenestä, mennään lehtimetsään. ”

Laiskana ei koskaan saanut olla. Muistan myös olkikattoisen pikkuruisen pehkuladon, jossa pidettiin turvepehkua.

Sota-ajalta muistan puhutun yhdestä talvisesta heinienhausta, jonka veljeni oli tehnyt naapurissa asuvan sotavangin kanssa ns. ”lamuskareellä” etäällä olevalle kytöladolle.

Siihen aikaan vangilla oli oltava talosta miespuolinen vartija kaikilla työmailla. Niinpä meiltäkin lähetettiin paremman puutteessa Boriksen vartijaksi 3-vuotias Antti-poika. Kaikki onnistuikin mallikkaasti ja heinäkuorma ilmaantui aikanaan kotipihaan Antin istuessa suu messingillä heinäkuorman nokalla Boriksen sylissä ohjakset jämäkästi käsissä. Boriksella kuuluu olleen Venäjällä Antin ikäinen poika, jota hän oli usein ikävöinyt.

Vankien lähtö kylästä oli ollut koskettava tilaisuus, kun he olivat viimeisenä iltana kerääntyneet Kyrösjärven rantakalliolle laulamaan moniäänisesti venäläisiä kansansävelmiä. Laulu oli raikunut komeasti Kelminselällä ja kaiku oli vastannut vielä naapurikylässäkin Jaskaravuoren ja Kunhonnokan kallioista.