Pakko saada oma perinne
Kolumni
TIMO PARVELA
Ehkä olisi kuitenkin ollut parempi kertoa totuus: ei minulla ole sellaista sävelmää. Oikeastaan minulla ei myöskään ole lempijouluruokaa; sitä jota ilman joulu ei ole mitään ja jonka onnistumisesta on kiinni koko perheuniversumin kohtalo.
Kirjailija Timo Parvela asuu Kirkkonummella.
len kasvanut melko maallistuneessa perheessä, jossa joulu on otettu vastaan vailla sen kummempia intohimoja. Jouluateria, joulusauna ja joulupukki -kolminaisuutemme ei poikennut yleisesti hyväksytystä standardista, mutta mitään suurta tunnekuohua ei tuohon juhlaan myöskään liittynyt.
Jokin aika sitten toimittaja soitti ja halusi tietää, minkä joulusävelmän haluan kuulla joka joulu. Hämmennyin ja pahasti. Siis minkä… Joululauluista mieleeni juolahti vain Tipetipetiptap, jota inhoan, mutta koska muutakaan en keksinyt, kerroin sen, etten olisi nolannut itseäni aivan totaalisesti.
Tunnen sanoinkuvaamatonta syyllisyyttä, huonoa omaatuntoa ja ennen kaikkea huonommuutta kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, joilla on joulurutiineja. Ja lehdistä luetusta päätellen ainakin kaikki vähänkin julkisuuden kanssa tekemisissä olevat ihmiset ovat juuri niitä armoitettuja joulutunnelmoijia, jotka piparintuoksuisina hyörivät kynttilöiden tuikkeessa Sylvian joululaulun kaikuessa taustalla. Tai oikeastaan piparit ovat tietysti vähän liian latteita tähän tarkoitukseen ja Sylviankin tilalla on varmasti jokin vähemmän tunnettu ja paljon jännittävämpi teos, jota ilman joulu ei siis tule.
Ja kun nyt kerran olen alkuun päässyt, on pakko tunnustaa, että en katso joka joulu tiettyä elokuvaa, joulukuusi kelpaa minulle tähdellä tai ilman ja glögissä saa olla rusinoita, mutta maistuu se pelkiltäänkin. Emme ole saaneet aikaan yhden yhtä perheriitaa siitä, kumman joulutraditioita on noudatettava. Tylsää.
Olen nyt vakaasti päättänyt luoda meille tänä jouluna jonkin jouluperinteen vaikka väkisin. Talomme väliseinissä vilistäville metsähiirille julistin jo viime vuonna joulurauhan. Luulen kuitenkin, että se ei ehkä riitä tuomaan jouluntunnelmaa, mikäli lapseni asuvat kymmenen vuoden päästä vaikkapa pilvenpiirtäjässä keskellä Singaporea.
En halveksi jouluihmisiä, vaan olen heille vilpittömästi kateellinen ja oloni on vähän surullinenkin. Kateellinen olen omasta puolestani, mutta surullinen lähinnä lasteni vuoksi, sillä tämä ”ihan sama, mitä välii” -sukupolvi kyllä tarvitsisi perinteitä ja tunnelmia joihin kiinnittyä. Jonkin tradition kannettavaksi mukanaan. Ankkuripaikan, johon voisi kiinnittyä silloin kun merellä myrskyää. Sataman, johon voisi palata, kun maailmaa on kierretty tarpeeksi.
Sama ongelma koskee joulusaunaa, kinkkua ja joulukuustakin. Niinpä olen päätynyt asiaan, joka on kaikkialla läsnä, mutta vaikeasti saatavissa: aikaan.
Lapseni tulevat tästä lähtien muistamaan jouluaaton ja joulupäivän siitä, että kotona kaikki elektroniset laitteet suljettiin kahdeksi kokonaiseksi päiväksi. Se teki joulusta erityisen. Ei ollut muuta tekemistä kuin olla kokonaista kaksi päivää kontaktissa oikeiden ihmisten kanssa. Silläkin uhalla, että jälkipolvet tulevat katkerasti kiroamaan tämän perinteen aloittanutta esi-isäänsä, toivotan kaikille rauhallista jouluaikaa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
