Huudetaanko naapurissa apua?

” Ihmeeltä tuntuu, ettei kukaan lapsistamme joutunut huostaanotetuksi”, tokaisi ystävä tavatessamme pitkästä aikaa.

Joka kerta puhumme lapsista. Niin nytkin. Hänen kolmesta lapsestaan nuorimmainen on täyttänyt 18.

”Miten niin, muka?” hämmästelin.

”Se vain on joskus niin pienestä kiinni, ettei pyörä putoa raiteiltaan. Eikä missään tapauksessa ole aina ollut helppoa”, hän vastasi.

Juuri samana päivänä olin viettänyt tunteja jutunteossa lastenkodissa, tavannut tavallisia, ihania lapsia ja nuoria sekä lopuksi kotimatkalla itkenyt.

Ei sillä, että lastenkoti olisi tuntunut pahalta paikalta. Ei. Se on varmasti hyvä, ehkä keskivertoa parempikin paikka.

Sen sijaan itkettävää on se, että joka vuosi Suomessa joudutaan sijoittamaan entistä useampia lapsia kotien ulkopuolelle.

Kysyin lastenkotiyrittäjältä, miksi huostaanottokäyrät nousevat.

Vastaukseksi sain, että kyse on vanhemmuuden puutteesta. Ei aina edes viinasta, vaikka sekin isoa osaa näyttelee. Kodeissa on masennusta, pahaa oloa ja kykenemättömyyttä olla vanhempi.

Edelliset lastenkotikokemukseni ovat kymmenen vuoden takaisesta Sortavalasta, jonne järjestöporukalla keräsimme kenkiä, patjoja ja täkkejä.

Lasten kanssa sisustimme silloin isoa, koulumaista ja kolkkoa laitosta. Ripustimme verhoja ja kannoimme lakananyssäköitä kerroksiin. Joka huoneessa asui monta lasta. Talo oli kylmä ja vessat kaukana käytävillä.

Siihen suomalaista lastenkotia, virallisimmin sanottuna laitosyksikköä, ei onneksi tarvitse edes vertailla. Suomessa pyritään kodinomaisuuteen, rentoon läsnäoloon, harrastamisen ja tekemisen kautta elämän mielekkyyden löytämiseen.

Työntekijät haluavat tarjota onnistumisen elämyksiä ja apua lasten koulutielle. Lähellä on aikuisen turvaa sekä yhteisöllisyyttä.

Tärkeintä on, että aikuiset eivät jää itkemään, vaan toimivat joko ammatillisesti tai vapaaehtoisuuteen perustuen. Materiaalista apua olennaisempaa on aika, jota lapsille annetaan. Eikä sitä ole koskaan liikaa.

Suomalaisessa lastenkodissa oivalsin, miten arvokasta voi olla pieni naapuriapu tai sukulaisten kädenojennus kuormittuneelle perheelle.

Oikeaan saumaan osuvalla tuella voidaan ehkä jopa ehkäistä pitkälliset, vaikeat ja kaikkia osapuolia rassaavat lastensuojelutoimet.

Nykymaailmassa yksinhuoltajat ovat kovilla, yhtä lailla rahahuolien kanssa kamppailevat perheet, sairauksista ja menetyksistä kärsivistä puhumattakaan.

Lastenhoitoapu, lasten kuljettaminen harrastuksiin, yökylään kutsuminen ja niin edelleen ovat kullan arvoisia tekoja. Väsyneiden äitien ja isien vähäinenkin auttaminen voi olla ratkaisevan tärkeätä siinä, että he jaksavat olla vanhempia.

Tarvitaan tunne, että tukijoukkoja on ympärillä.

Ihailen ihmisiä, jotka piipahtavat naapuriperheeseen ihan vain kysyäkseen, mitä kuuluu ja voinko olla avuksi. En väitä, että vaikeita lastensuojelutapauksia voitaisiin pelkällä talkoopuuhastelulla ehkäistä.

Silti kuka tietää, missä milloinkin on se kuoppa, joka pyöräyttää vankkurit raiteiltaan?