Hola!

Kuva: Jaana Kankaanpää 

Mielipide

16.11.201115:00

Kolumni

Simo Ralli

Ralli radalla

Olen ollut viikon verran Välimeren rannalla simpukoita kuorimassa. Päivät on menneet kalasatamassa sormet simpukan limassa ja illat käsiä pestessä astianpesuaineella ja sitruunalla. Uskoo ken tahtoo...

Asun aivan tavallisessa espanjalaisessa vuokramökissä, en siis hotellissa. Talo on harkkotiilistä tehty, kaunis valkoinen rappaus yllään. Se soi kauniisti kuin kannel.

Naapuriin on juuri muuttanut espanjalainen perhe. Voi sitä metelin määrää! Jos sanotaan Suomessa, että karjalaiset puhuvat paljon, se ei ole mitään katalonialaiseen vauhtiin ja kuuluvuuteen verrattuna. Talo siis soi kuin kannel. Pienikin rasahdus naapurista kuuluu. Olen elänyt heidän muuttoaan ja eloaan kuin olisin itse ollut touhussa mukana. Vain seinä on ollut näköesteenä.

Kyllä me suomalaiset ollaan hiljaisia ja jäyhiä jököttäjiä, kun etelän ihmisten tempperamentiin vertaa. Olen meinannut mennä monta kertaa hätihin, kun perheen ”keskustelu” on kuulostanut sille että siellä on räiveleissä kiinni toisissaan niin isä, poika, anoppi kuin miniäkin. Kun on rientänyt hätäännyksissä ovelle, siellä perhe on ollut iloisena paellapannunsa ääressä. Se olikin vain ruokapöytäkeskustelua.

Minä en ole vielä saanut selville, kuka noista kämpässä tallaajista oikeasti muuttaa taloon. Joka päivä siinä käy monta eri vanhempaa, paljon lapsia, joukossa on pieni vauva, enkä tiedä, kuka niistä kolmesta nuoremmasta miehestä on isä. Naapurin väki nukkuu myöhään, mutta kyöpii yöpuulle ”iltakeskustelujen” jälkeen yhdeltä yöllä. Lapset valvovat samaa rytmiä.

Kerroin naapureistani kauan Espanjassa olleelle suomalaiselle. Hän sanoi, että tuo on aivan normaalia perhe-elämää täällä. Espanjassa lapset ovat vanhempiensa helmoissa pitkälle yli kaksikymppisiksi, muuttavat pois kotoaan usein vasta naimisiin mennessään. Senkin jälkeen anopit, apet, miniät ja vävyt sekä heidän sisaruksensa ja aikanaan tulevat lapset elävät tiivistä yhteiselämää. Aina on joku auttamassa toista, aina on seuraa ja puhekaveri. Täällä eletään yhteisöllisyydestä.

Miksiköhän Suomessa asiat ovat melkeinpä nurinkurin? Nuoret muuttavat kotoaan pois heti kun pystyvät, tai vanhemmat suurin piirtein ajavat kakarat pois nurkista. Muuttokuormaa viedään kaupunkiin ja pari päivää ollaan auttamassa. Sen jälkeen nähdäänkin poikaa tai tytärtä vain juhlapyhinä. Vanhemmat murehtii kotona, kuinkahan siellä menee. Ja lapsi ihmettelee yksin yksiössä, kuinkahan tätä elämää pitäisi elää. Kaikki tietää, taittuuhan se pikkuhiljaa uomiinsa.

Kun mennään naimisiin, on tärkeää, että asutaan molempien vanhemmista niin kaukana, ettei kummankaan anoppi jaksa polkea pyörällä pihaan. Useimmiten perhe, vaarit ja mammat asuvat kaikki eri paikkakunnilla satojen kilometrien päässä toisistaan. Lapsiperheen elämä on haastavaa pariskunnalle, joka asuu vieraassa kaupungissa. Palkattu lastenhoitaja näkee tyttärentytärtä useammin kuin isovanhemmat. Suomessa suvut ja perheet ovat hajallaan, jokainen omillaan.

Tiedän! Appivanhempien ja sisarusten kanssa yhteiselo ja kanssakäyminen on välillä haastavaa, mutta olen varma siitä, että monen monta turhaa avioeroa, masennusta ja loppuunpalamista säästettäisiin, jos huolien jakajana olisikin koko suku eikä vain pariskunta lapsineen omassa pienessä velkaisessa talossaan.

Puhutaan toisillemme! Puhutaan läheisille huolet ja murheet, niin näköjään espanjalaisetkin tekevät ja kovalla äänellä!

Kirjoittaja on teuvalainen muusikko ja maanviljelijä.