Aikakausien kohtaaminen – muinaisvaatteet vievät mielenkin menneeseen

Menneisyys kohtaa nykyisyyden: rautakauteen pukeutuneet Jenni Sahramaa (vas.), Ilona Reiniharju, Hanna Lehmusto ja Sahramaan Anne-tytär poseeraavat Mervi Pasasen kameralle. Kuva: Sanne Katainen

Sormet sipaisevat morsingonsinistä päällysmekkoa, kun Ilona Reiniharju nostaa suorakaiteen muotoista vaippahametta, eli peplosta Mervi Pasasen harteille.

Toisella puolella Hanna Lehmusto ojentaa pronssisia hevosenkenkäsolkia, joilla vaate kiinnitetään olkapäiltä. Sinipunakirjava lautanauha sidotaan vyötärölle pitämään krapilla värjättyä esiliinaa paikallaan.

Jenni Sahramaa seurailee pukemista sivusta sylissään ystävän vauva.

Tällä tavalla naiset pukivat toisiaan rautakaudellakin, uskotaan. Pukeutuminen oli yhteisöllinen tapahtuma, sillä vaikka vaatteet olivat muodoiltaan yksinkertaisia, niitä oli hankalaa pukea yksin.

Asuun kuuluu myös pellavainen, hamppuinen tai nokkosesta valmistettu alusvaate, villainen alusmekko sekä viitta, eli vaippa.

Jalkoihin kiedottiin säärikääreet ja koristeelliset sukkanauhat. Kenkinä toimivat nahkaiset kurpposet tai kääntökengät. Sitten vielä runsaat korut, puukot ja päähineet. Toisten naisten auttavat kädet ja silmät tulivat tarpeeseen.

”Yksi hyvä puoli kasvivärjätyissä vaatteissa on se, että kaikki värit sopivat keskenään yhteen ”, Lehmusto huikkaa solmiessaan Pasasen huntuun pronssispiraalein koristeltua ohimokoristetta.

Naiset ovat kokoontuneet Helsingin Seurasaaren kupeessa sijaitsevaan Pukkisaareen rautakausitapahtumaan.

Nämä naiset ovat harrastaneet aikakautta toistakymmentä vuotta. Osa heistä kuuluu myös Iloinen joutsen -keskiajan elävöittämisryhmään. Vuodet ovat tehneet heistä paitsi ystäviä, myös muinaisten vaatteiden ja perinteiden taitavia tekijöitä ja vaalijoita.

”Kun kiinnostuin muinaispuvuista, en osannut tehdä käsilläni yhtään mitään. Näinä vuosina olen oppinut kerimään, kehräämään, kutomaan, värjäämään, tekemään pukuja, koristeluita, lautanauhoja ja kirjoittanut aiheesta kirjoja”, Pasanen luettelee.

”Olen myös opetellut tekemään asut alusta asti oikeaoppisilla menetelmillä. Nykyään värjään modernilla tavalla ja toki asukokonaisuudet ovat oman näköisiäni. Puvuissa oli varmasti ennenkin jokaisen naisen oma kädenjälki.”

Autenttisuus on vienyt Pasasen välillä pitkälle. Hänellä on kotonaan sinisiä lankoja, jotka hän on värjännyt rautakautisella tavalla fermentoiden morsingonlehtiä miesten virtsassa. On sanottu, että pienten poikien ja alkoholia nauttineiden miesten virtsa oli värjäämisessä parasta, koska sen uskottiin olevan puhtainta ja alkoholin kirkastavan värejä.

”Halusin kokeilla sitä käytännössä. Se oli kyllä hermoja raastava kokemus ihan vain hajunsa puolesta. Oma prosessini vaati kärsivällisyyden lisäksi yhdet pihatalkoot, muutaman miehen ja paljon olutta,” Pasanen nauraa.

Rautakausitapahtumissa harjoitetaan ajankuvan kaltaista elämää. Niissä opetellaan kädentaitoja, valmistetaan ruokaa, seurustellaan, näytellään aikakauden tapahtumia ja joskus juhlitaan, kuten ennen. Kuva: Sanne Katainen

Viittaan kääriytynyt Reiniharju allekirjoittaa elävöittämisen voiman käytännön kautta. Hän pitää perinnetaitojen tekemisestä ja vanhojen tapojen testaamisesta arjessa.

”Haluan tietää miltä näissä villavaatteissa samoilu metsässä tuntuu. Tai että mitä tarvitaan, että pysyy lämpimänä hirven hiihdossa talvipakkasella", Reiniharju kertoo.

"Olen oppinut purjehtimaan ja veistämään puusta lusikan. Olen tehnyt saviuunin itse ja leiponut siinä itse hapattamaani hapanjuurileipää. On kiinnostavaa oppia, miten ihmiset ovat selvinneet ja kuinka selviäisi itse. Kun siinä onnistuu, tulee tunne, että pystyy vaikka mihin.”

Pasaselta ja Sahramaalta ilmestyy syksyllä Löydöstä muinaispuvuksi -kirja. Arkeologina ja tutkijana työskentelevä Sahramaa vastaa kirjan tieto-osiosta ja käsityömestari ja viestintäalan ammattilainen Pasanen näihin tietoihin ja löytöihin perustuvista käsityöohjeista.

Sekä Jenni Sahramaa että hänen tyttärensä Anne viihtyvät hyvin rautakauden asuissaan. Anne pitää erityisesti otsanauhastaan Kuva: Sanne Katainen

Muinaispukulöytöjä on tehty muihin maihin verrattuna Suomessa harvinaisen paljon. Siihen on syynsä. Suomessa käytettiin paljon pronssikoruja. Maatuessaan pronssista liukenee ympäristöön pronssihometta. Se on myrkyllistä ainetta, joka tappaa ympäriltään kaiken elollisen, kuten hyönteiset ja mikrobit, jotka tuhoavat orgaanisia aineksia.

”Tästä syystä pronssikorujen ympärillä säilyneistä kuitujäännöksistä on voitu päätellä vaatteiden materiaaleja, mittasuhteita, väriaineita, painaumien kautta selvitettyjä ompeleita, sekä kude- ja koristemalleja”, Pasanen avaa tutkimusten taustaa.

”Suomalainen muinaispukeutuminen on ollut omaperäistä, vaikka meitä on asunut täällä vain pieni joukko. Samantyylisiä asuja on löydetty ainoastaan Gotlannista ja Baltian suunnalta. Tieto perustuu hautalöytöihin, joista varhaisimmat ovat peräisin noin 800-luvulta”.

Vaatteet olivat pääasiassa villaa, pellavaa, hamppua ja nokkosta ja turkista. Kankaiden reunoihin oli kudottu putkihulpiot, eli kankaat oli huoliteltu kutoen ja reunoihin oli usein ommeltu koristeelliset lautanauhat.

Saumoja oli vaatteissa vähän, vaatteet oli kudottu muotoonsa. Koska kokonaisia vaatekappaleita ei ole säilynyt tarpeeksi, vaatteiden malleja on jouduttu päättelemään.

”Esimerkiksi Euran muinaispuvun malli ei perustu siihen, mitä haudasta on löydetty, vaan se on päätelty tanskalaisesta suohaudasta löytyneen vainajan nahkaisesta mekosta. On oletettu, että mekot ovat olleet hyvin samantapaisia myös Suomessa ”.

Mervi Pasasen käsissä syntyy vikkelästi kaunista lautanauhaa. Kuva: Sanne Katainen

Sormet liikkuvat hypnoottisella tavalla, kun Pasanen näyttää, kuinka entisaikojen lautanauha valmistuu. Pahviset lautanauhalaudat kiertyvät loimilankojen välissä. Pikkuhiljaa koristenauhan kuvio kasvaa. Pasanen on tarkka malleistaan, jos alkuperäisessä löydöksessä on ollut virhe, se kudotaan myös uuteen lautanauhaan.

Vanha uskomus on, että lautanauhaan siirtyy kutojan tunteet ja ajatukset. Pasanen kokee ajatuksen omakseen.

”Virossa miniät kutoivat lautanauhoihin raivon, vihan ja turhautumisen tunteensa, vaikkapa anoppia kohtaan. Sitten kun nauha oli valmis, se poltettiin ja pahat tunteet katosivat", Pasanen kuvaa.

"On eletty aikaa, jolloin ei ole voinut erota, pakata kapsäkkejä ja muuttaa omaan yksiöön. On pitänyt kestää se elämä siinä omassa roolissa ja tämä tapa on auttanut sen aikakauden naisia jaksamaan ja käsittelemään tunteitaan”.

Käsillä tekeminen kuroo yhteen myös aikaa meidän ja muinaisten naisten välillä. Pasanen tuntee vahvaa yhteyttä esiäiteihinsä kutoessaan.

”Mietin monta kertaa kudonnan aikana, että mitäköhän se on miettinyt silloin, kun se on tätä tehnyt. On juurruttava tunne herättää eloon jotain, mitä joku toinen on tehnyt yli tuhat vuotta sitten. Olla kuin joku pieni osa sen ihmisen elämästä.”

Lisää: Löydöstä muinaispuvuksi -kirjan lisäksi Mervi Pasaselta ja tekstiilikonservaattori Maikki Karistolta ilmestyi juuri myös Nauha-aarteita-kirja, johon on tutkittu ja ennallistettu 56 arkeologista rautakauden lautanauhaa ohjeineen.