N 59° 46’ E 21° 22’

Omistus on perinteisesti siirtynyt luotsisukujen sisällä. Siksi kiinteistöjä on myynnissä harvoin. 

Utössä ei autoilla, joten tavarat kuljetetaan yhteysaluksen ja asumusten välillä maitokärryillä. 

Tammikuisena lauantaina kapteeni Janne Fagerlund ohjaa m/s Eivorin Jurmon kautta Utöseen, sillä pudotus- tai poimintapyyntöjä muihin saariin ei ole tullut. Matka kestää nelisen tuntia.

”Reitti on mukava, mutta aika haastava. Syys- ja talvikelit voivat olla kovat ja satamat ovat melko ahtaita. Nyt tosin puuttuvat purjeveneet – onneksi.”

Kova keli tarkoittaa 5–6 -metristä aaltoja ja tuulta yli 20 metriä sekunnissa, matalia rantoja ja talvella jäätä. Joskus Eivorin sijasta alle otetaan m/s Kökar, joka pystyy paremmin murtamaan jäätä.

Ei Eivorkaan ihan rimpula ole. Se on rakennettu Islannissa vuonna 1990 ja seilannut Baldur-nimellä hyisellä Atlantilla ennen Saaristomerelle saapumistaan. Suomalaisvarustaja Stefan Jensen antoi alukselle vaimonsa nimen vuonna 2006. Eivorin omistaa Jensenin Rosita Oy, joka hoitaa saaristoliikennettä elykeskuksen kilpailuttamana.

Fagerlund on työskennellyt aiemmin kutterikuskina eli vienyt luotseja laivoille. Nyt hän kuljettaa ihmisiä ja milloin mitäkin tavaraa Utön asukkaille ja kyläkauppaan – kesällä myös lampaita.

Työsuhde-etuna ovat vuodenaikojen mukaan vaihtuvat saaristomaisemat ja siellä vilahtelevat hylkeet ja linnut. Tällä matkalla bongattiin pian Pärnäisistä lähdön jälkeen merikotka.

Kun Eivor lähestyy Utötä, ensimmäisenä näkyy majakka. Punavalkoinen 202-vuotias graniittitorni on Suomen vanhin valomajakka ja ulkomeren tuuliin sopivan tanakka. Majakka kätkee sisäänsä muun muassa pienen kappelin, jossa voi järjestää vaikka vihkitilaisuuden.

”Menimme siellä naimisiin vuonna 2008”, helsinkiläiset Anita ja Aatos Kiiveri kertovat nyt tammikuun viimassa.

Pariskunnan suhde saareen on erityinen, sillä kumpikin on tehnyt ensimmäiset matkansa sinne jo pikkulapsina ja Anita on suunnitellut Utöhön myös arkkitehtiopiskelijana kelluvan konserttisalin. Sitä ei ole kuitenkaan toteutettu.

Kesällä perhe veneilee edelleen ja asustelee pari kertaa vuodessa saarella kulttuuriyhteisön vuokraamassa talossa.

Helsingissä Aatos työskentelee talonmiehenä asuintalossa ja venesatamassa, ja ajatusta Utöhön muutosta on pyöritelty perheessä.

”Leivän hankkiminen olisi haasteellista, mutta ehkä juuri jotakin veneisiin ja huoltotöihin liittyvää”, Aatos miettii.

”Täällä on elävä kyläyhteisö, lapsille koulu ja esimerkiksi balettia, ja ruokaravintolakin”, 6-vuotiaan Aarnin ja 3-vuotiaan Aavan äiti jatkaa.

Utö on Suomen eteläisin asuttu saari. Ympärivuotisia asukkaita on nelisenkymmentä, kesällä paljon enemmän. Maa-alueet ovat perinteisesti kuuluneet neljälle luotsisuvulle, joiden jälkeläiset viettävät saarella kesänsä tai vuokraavat asuntojaan.

Vuokraustoimintaa harjoittaa myös Utön kyläyhdistys, joka sai lunastaa armeijalta jääneitä taloja ja tarjoaa niitä nyt vuokralle vähintään vuoden sopimuksin.

Saaren historia ulottuu pitkälle. Varhaisimmat merimerkit eli kivikasat ovat 1200-luvulta ja asutus 1500-luvulta. Ruotsi määräsi silloin kaksi jurmolaista kalastajaa Utöhön toimimaan luotsina ja polttamaan merkkitulia merenkävijöille. Saaresta tuli tärkeä luotsien, tullin ja sotilaiden tukikohta.

Utötä ovat käyttäneet niin Englannin laivasto kuin tsaarinvallan aikainen Venäjä. Sadan vuoden sisällä sinne ovat hyökänneet niin Saksan keisarillinen laivasto kuin Neuvosto-Venäjäkin, mutta saari on kestänyt.

Keskeisten laivaväylien varrella sijaitseva saari on myös laivojen hautausmaa: tunnetuimpina haaksirikkoina sen edustalla jouluyönä 1947 uponnut amerikkalainen rahtialus Park Victory ja vuonna 1994 Estonia.

Luotsien on pitänyt osata lukea ja kirjoittaa, ja Utössä on pidetty kunnia-asiana koulunkäyntiä ja opetusta on annettu 1840-luvulta saakka. Saarella sijaitsee edelleen Suomen pienin kyläkoulu.

Väki on kuitenkin vähentynyt pikkuhiljaa, ja koulukin on joutunut kamppailemaan olemassaolostaan. Näin on käynyt varsinkin vuodesta 2005, jolloin puolustusvoimat vetäytyi saarelta ja vei perheet mennessään.

Kyläkoulun opettajana on toiminut jo 40 vuoden ajan alunperin porvoolainen Brita Willström.

Myös tytär Laura Järvinen on palannut saarelle perheineen hoitamaan kyläkauppaa.

”Olen kolmas viimeisten viiden vuoden aikana”, hän sanoo tiskin takaa. Talvella kauppa pyörii yhden voimin, mutta kesällä se työllistää neljä täysipäiväistä ihmistä.

Talvisena lauantai-iltana asiakkaina ovat muun muun muassa kuvataitelija Elina Koskimies ja kirjailija Markku Karpio.

Saari onkin luovien alojen, lintubongareiden, veneiljöiden ja etätyöläisten suosiossa. Utöhön tulee Suomeen Ruotsista tulevan laajakaistakaapelin vahvistusasema.

Voisi kuvitella, että kanta-asukkaiden ja pätkäväen välillä kulkisi juopa. Osa elää saaristossa omaa historiaansa, ja osa tulee toisten nurkkiin vain lomalle ja kepeästi henkeä vetämään.

Saarelaiset vakuuttavat kuitenkin sopua, sillä ilman vuoden–parin määräaikaisasukkaita esimerkiksi koulu ei ehkä enää toimisi.

”Koulun ja kaupan säilyminen on elinehto sille, että kylä pysyy elävänä ja että täällä on lapsiperheitä ja ympärivuorista asutusta. Jos koulu kuolee, tästä tulisi vain eläkeläisten yhdyskunta.”

Näin sanoo Disa Öhman, 56, luotsin tytär ja käsityöläinen. Hän on paluumuuttanut lapsuutensa pihapiiriin veljensä Martinin kanssa, joka puolestaan toimii oppaana.

Disa syntyi Utössä, muutti 11-vuotiaana mummon luokse Turkuun kouluun, toimi Korppoossa yläasteen biologianopettajana ja kutoo nyt Utössä saaristolaiskuvioisia villapaitoja myyntiin.

”Oli tärkeää, että saan asua täällä ja tehdä, mitä tykkään. Kun ei ole isot vaatimukset, pärjää vähällä”, Disa sanoo ja näyttää mustavalkoista valokuvaa. Siinä komeilevat univormuissaan isoisä Fridolf, isä Bertil ja setä Eskil, luotseja kaikki, sillä ammatti siirtyi isältä pojalle.

”Isä oli 7. polven luotsi ja Öhmanit Utön ensimmäisiä sukuja.”

Syntymäsaaristolaisena Disa vastusti allin ja haahkan kevätmetsästyksen lopettamista. ”Se oli törkeää tietämättömyyttä ja itsekkyyttä suojelijoilta. Lintukannalla metsästyksellä ei ollut mitään merkitystä, mutta meille se oli tärkeä perinne ja suolattu liha on erittäin hyvää.”

Saarella ei ole nykyisin lääkäriä tai hoitajaa. Mutta kun Disa oli lapsi, hänen sairaanhoitaja-äitinsä piti vapaaehtoista vastaanottoa perheen makuuhuoneessa.

”Tällaiseen paikkaan asettuminen on tietoinen valinta, eikä kaikkea ei voi vaatia. Mutta kun soittaa 112:een, merivoimien Puuma-helikopteri on jo ilmassa.”

Utö on kaunis ympäri vuoden: kesällä se houkuttelee sinisenä melomaan tai veneilemään, syksyn ruskassa patikoimaan ja talvella kuuntelemaan tuulta ja kokemaan pimeyttä.

Elävyyttä tuovat koulun ja kaupan ohella muutkin turistien tarvitsemat palvelut, kuten hotelli ja Hanna Kovasen pitämä kahvila ja aamiaismajoitus. Myös oma kirkkomaa on, mutta vainajat käyvät mantereella ennen hautaamista.

Majakka on automatisoitu, mutta saaressa toimii edelleen luotsauksen tukiasema, josta luotsit lähtevät saattamaan Saaristomerelle saapuvia laivoja Turun satamaan.

Ammattikalastajia ei saarella perinteisesti ole, eikä maanviljelyäkään kuin asukkaiden omilla kasvimailla.

”Isoisäni yritti viljellä vehnää ja ruista, ja vehnä onnistuikin. On myös kesälampaita, jotka saarelle tuleva ammattilainen teurastaa”, Disa Öhman kertoo.

Osa saaresta on edelleen puolustusvoimien käytössä ja merkitty kyltein. Hotelli ja retkeilymajakin toimivat armeijan entisissä rakennuksissa.

Vauhtia hiljaiseen maisemaan tuo kauppaa pitävän Laura Järvisen puoliso Jarmo Järvinen: koti-isä harjoittelee läskipyörällään helmikuun lopulla pidettävän Rovaniemi 150 -kisan 308 kilometrin ultramaratonille. Järvinen kiertää viimassa ahkerasti, ja saa ristiinrastiin polkemalla kokoon kuuden kilometrin harjoittelulenkin.

”Kysy äkkiä, tulee kylmä”, Järvinen sanoo, kun pyydämme pysähtymään kuvattavaksi. Seuraavat vastaukset mies huikkaa kierros kerrallaan vauhdissa pyörän selästä.