Arvotavaraa

Mielipide

19.4.201716:00

Kolumni

Mia Palokallio

Peilini kehyksessä roikkuu isän silkkisolmio. Siinä on kauniit värit ja jonkun kerran olen sitä pitänyt. Sen ei kuitenkaan tarvitse enää koristaa ketään. Sen tehtävän se on jo tehnyt.

Nyt silkkisolmio kantaa muistoa isästä. Silmän siihen osuessa mielen pohjalla käväisee lämmin ailahdus. Suru on jo mennyt. Jäljellä ovat lempeät muistot ja kiitollisuus.

Tässä Kantrissa pohditaan sitä perintöä, jonka saamme edesmenneiltä tai jätämme itse jälkeemme.

Nyt ei puhuta rahasta, taloista, maasta tai arvopapereista. Toki omaisuudella voi olla valtava merkitys jälkipolville. Arvokkain perintö on silti usein jotain ihan muuta.

Reilut pari vuotta sitten, isän kuoleman jälkeen pysähdyin pohtimaan isäni jättämää perintöä. Omaisuudesta ei voi puhua. Tajusin, että isäni tärkeintä perintöä on juuri se, ettei varallisuutta juuri jäänyt.

Hänelle muut asiat olivat tärkeämpiä kuin omaisuus eikä taloudellinen voitto ollut hänelle niitä asioita, joita elämässä kannattaa tavoitella, päinvastoin.

Oli kyse asunnosta tai autoista, kauppoja tehdessään isä oli huolissaan, ettei vastapuoli vaan koe joutuneensa tappiolle. Joskus hän varmuuden vuoksi saattoi hiukan tinkiä vastapuolen hyväksi.

Ei minua juuri nyt haittaisi, vaikka olisin hiukan omaisuuttakin perinyt. Silti ja juuri siksi haluan vaalia isän perintöä.

Omaisuutta olennaisempaa on henkinen perintö, jonka ihminen jälkipolville jättää, muistuttaa Riitta Ryynäsen kirjoittama juttukokonaisuus.

”Paras perintö, jonka olen saanut: tehdä työ hyvin ja rehellisyys, henkiset arvot ja käsityötaito. Nämä haluan jättää myös jälkipolville”, kirjoittaa eräs lukija.

Sitten ovat ne kaikki näennäisesti arvottomat tavarat. Ne voivat olla villasukkia, puukapustoja tai kahvimyllyjä. Sillä ei ole merkitystä mitä ne ovat, mutta ne voivat kantaa mittaamattoman arvokkaita asioita: rakkaiden ihmisten muistoa ja sitä henkistä perintöä, joka jäi elämään.

Arvoesineitä siis.