Retro on in

Piirros: Stiina Hovi 

Radiotoimittaja kysyy haastateltavaltaan: Mikä sinusta on retroa?

Haastateltava vastaa: No vaikka tämä sähkönsininen villapaita.

Joku tutkija olisi voinut vastata vaikkapa seuraavasti: Retro tarkoittaa asioiden ja esineiden uudelleen paluuta muotiin.

Retro ilmiönä voimistuu aina, kun yhteiskunnassa eletään epävarmuuden aikaa, rakennemuutosta tai laskusuhdannetta. Silloin ihmiset keräävät ympärilleen asioita, jotka ovat turvallisia, mukavia, sosiaalisesti lämpöisiä ja viattomia. Markkinointi- ja mainosmaailma käyttää tätä ilmiötä hyväkseen.

Retroa ovat retrokielellä jälleenrakennus, kuuskytluku, seiskytluku, kasari ja ysäri.

Esimerkiksi punainen tupa, perinneruuat ja räsymatot, amerikanraudat, kirkkaat keittiövärit ja muoviset klumppilamput, spittarikengät, töyhtötukka ja olkatoppaukset tai avaruusmuotoillut kodinkoneet.

Retroa on suku, kotikylä, aikuisten pesäpallo ja mutkaton maaseutuhenki. Retroa on FC Kontula ja lähiölasten vapaus. Retroa on Keskustan poliittinen nousu. Retroa on Katri-Helena ja Gösta Sundqvist.

Mutta mistä tämä päällekäyvä retropuhe pursuaa? Eikös se ole sitä, että julkista mediavaltaa käyttävät hurahtavat markkinointikoneistojen kyytiin? Niin että vaikkapa kansallinen yleisradioyhtiö järjestää koko konserninsa voimin erityisen retroviikon juuri joulutohinan alla.

Vähän niin kuin tämä Nenäpäivä. Yle tuuttaa viikkojen ajan hassunhauskaa nenäpäivää, jolla on toki hyvä tarkoitus. Neljän hengen ryhmä on palkattu ympärivuotisiksi, vakituisiksi tekijöiksi suoritteenaan tuo varsinainen Nenäpäivä ja sen illan rahankeräys.

Retroviikko ja Nenäpäivä ovat perimmältään identiteetinrakennusprojekteja, joilla kansalaiset rakentavat minuuttaan. Siis asioita, joiden avulla näihin julkisuuskampanjoihin osallistuvat saavat mahdollisuuden kokea olevansa ”hyviä ihmisiä”.

Tällainen ilmiöiden kautta itseään pukeva suhtautuminen on jotenkin feikkiä. Se ei ole leikkiä tai leikittelyä, vaikka niinkin on sanottu. Kyllä siinä on tosi kyseessä. Mutta jokin perin valheellinen suhde maailmaan ja asioihin siinä ilmenee. Kun motiivina on identiteetin rakentuminen niin sanotuksi hyväksi ihmiseksi, liikumme samalla alueella, jossa poliittisen vihreän liikkeen mobilisaatio tapahtuu.

Minä en tahdo olla mukana. Minä en tahdo ”retroilla”. Enkä tykkää Nenäpäivästä. Siinä on jotain yhtä valheellista kuin Neuvostoliiton ikuisesti innostuneissa kansanjoukoissa oli.

Minua kiinnostaa todellisuus. Miten asiat oikeasti olivat. Haluaisin ymmärtää historiaa. Haluaisin Ylen ohjelmaprofiiliin sitä syvää historiantajua, jota vaikkapa Ruotsin radio tai Norjan televisio pystyvät tuottamaan.

En halua mediaviikkoja, joissa on pakko olla mukana pintapuolisessa hössötyksessä, joka koko ajan todistaa kaltaiselleni, että Yleisradio käsittää tehtävänsä väärin ja lähinnä käyttää mediavaltaansa.

Haluaisin normaaliohjelmakaavioon ja myös Radio Suomen puolelle tasaisesti pitkin vuotta sijoitettuna historiantutkijain puheenvuoroja vaikka sitten tuosta punaisesta tuvasta. Esimerkiksi siitä, miten tuollainen rakennustyyppi oikeasti syntyi, millaiset yhteiskunnalliset olot sen tuottivat, millainen se on rakennuksena.

Haluan Jorma Kallenaution ja Risto Asikaisen kaltaisten tekijöiden juttuja sekä radioon että televisioon.

Retroksi kuvattu on nimittäin useimmille meille totista totta ja normaaliarkea. Talomme on jälleenrakennusajalta, nojatuolit ovat perintönä tulleita 1930-luvulta, traktori on 1960-luvulta (MF-35 vm 61), talon sisustusvärit ovat 1990-luvulta, pihan syreenit ovat 1800-luvulta.

Itse olen tajunnaltani 1970-luvun kasvatti enkä ole retroihminen, vaan tätä samaa koko ajan.

JUHA KUISMA