Uusi normaali

Kun olin pieni lapsi, kotitalossani oli asuntomme lisäksi pari liikehuoneistoa. Toinen niistä oli kaljakapakka.

Tämän vuoksi pihapiirimme oli ajoittain melko levoton. Kovaäänistä meteliä iltamyöhäisellä, tappeluja, poliisien ja ambulanssien sireenien ääniä ja toisinaan jopa murtautumisia baarin tiloihin. Kesäisenä päivänä saatoin joskus nähdä kuinka joku nukkui humalaansa pois kotipihallamme.

Pelottiko minua? Ei lainkaan. Tuo kaikki oli minulle normaalia. Olinhan kasvanut kaiken tuon keskellä.

Sen huomasi varsinkin silloin kun sain olla yötä sukulaistätini kodissa kaukana maaseudulla. Siellä eivät poliisien sireenit ulvoneet, eikä ohikulkijoiden örinät häirinneet kenenkään unta. Siellä oli hiljaista, ja se pelotti minua.

Minulle metelöinti, tappelut ja poliisien läsnäolo olivat normaalia elämää, ja poikkeama tuosta normaalista oli pelottavaa.

Vaikuttaa siltä että viime aikoina se, minkä koemme normaaliksi, on ollut jatkuvassa muutoksessa. Koronapandemia muutti arkeamme varsin paljon.

Kokoontumis- ja liiketoimintarajoitukset olivat jotain aivan uutta mitä ei rauhan ajan Suomessa ole koettu. Maskit ilmestyivät nopeasti ihmisten kasvoille ja etätyöskentely mahdollistui.

Olemme ottaneet vuodessa useampia rokotuksia kuin keskimäärin. Tästä on tullut meille uusi normaali. Onko paluuta vanhaan normaaliin? Todennäköisesti ei ainakaan täysin.

Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg puhui jo ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan ”uudesta normaalista” tarkoittaessaan Venäjän luomaa sodan uhkaa naapurinsa suhteen.

Länsi on jo usean vuoden ajan painostanut Venäjää erilaisin pakottein. Lisää on tulossa. Ovatko uudet pakotteet Venäjän silmissä vain nykyisen normaalin vahvistamista, eikä niillä siksi olisi mitään vaikutusta? Nyt kun tilanne on kärjistynyt täysimittaiseksi sodaksi, totummeko siihenkin uutena normaalina?

Ihmiskunnan historia on ollut jatkuvaa tarpomista ongelmista toiseen. Kansalliset ryhmät ovat aika ajoin törmänneet toisiinsa ja yksilöt ovat kärsineet näiden konfliktien jaloissa. Historia on pääasiassa sotien historiaa, ja sotimalla on yritetty muuttaa vanhaa normaalia uudemmaksi.

Tätä taustaa vasten Venäjän vallanhalussa ei ole mitään uutta, vaan kuuluu ”normaaliin” valtapolitiikkaan.

Tiedämme, että sota traumatisoi jokaisen joka kokee sen läheltä. Monet muutkin asiat voivat traumatisoida; väkivallan uhriksi joutuminen, onnettomuudet, läheisen äkillinen kuolema, riitaisa avioero ynnä muu sellainen.

Alkoholistiperheessä kasvaminen on lapsen näkökulmasta normaali tilanne. Se että isä tai äiti, tai molemmat juovat joka viikonloppu, kuuluu normaaliin viikkorytmiin. Aikuisena nuo kokemukset johtavat lopulta ongelmakäyttäytymiseen ja tarpeeseen kääntyä ammattiauttajan puoleen. Normaali osoittautuukin täysin epänormaaliksi.

Suomessa kannetaan aiheellisesti huolta nuorten mielenterveysongelmista. Entä millaisia aikuisia kasvaa vaikkapa Syyrian lapsista jotka pitävät normaaleina raunioituneita taloja, konekivääreitä ja itsemurhapommittajia. Samaa voi pian kysyä myös Ukrainan lasten suhteen.

Vaikka sodat, onnettomuudet ja muut katastrofit ovat historia valossa ”normaaleja”, meidän ei tule suhtautua niihin normaaleina. Meillä on oikeus toivoa parempaa. Todellinen uusi normaali olisi, jos ihmiset ja kansakunnat eläisivät sovussa toistensa kanssa.

Kirjoittaja on MT:n graafikko.