EMÄNTÄ JOKA LÄHTÖÖN

On se ihme juttu, että vaikka on koko elämänsä lehmiä kattellu, niin tässä on pää vähän väärässä asennossa, Aila Kohtaniemi arvioi lypsäjäveistostaan. 

TEKSTI: RiittaMustonen KUVAT: Markku Vuorikari

Äiti ja isä hevos-

kiesissä. ”Äidistä tuli ihan äitin näköinen”, Aila Kohtaniemi arvioi.

Anjalankosken Ummeljoella asustavaa Aila Kohtaniemeä ei voi helposti puristaa mihinkään muottiin, sillä tästä emännästä on niin moneksi. Vaikka mittarissa on jo 76 vuotta, Kohtaniemi leipoo ja myy leipää, on kirjoittanut kirjan, pitää pyhäkoulua, matkustaa. Vielä liki seitsemänkymppisenä hän osti naapurikylältä polttotuomion saaneen talon, kunnosti sitä neljä vuotta ja myi lapsiperheelle. ”Saatiinpa kyläkoululle oppilaita. Ja minulla oli ajateltavaa ja tekemistä miehen kuoleman jälkeen.”

Kohtaniemi elelee omaa taloaan yksin. Tytär ja vävy pitävät naapurissa perheen maatilaa, muut neljä lasta ovat liike-elämän palveluksessa.

”Aina sanoin nuorille, että älkää vaan käykö yksityisyrittäjiksi. Tottelevaisia lapsia olivat”, emäntä nauraa. Yksi pojista pitää maankuulua Pukaron Paroni -huoltoasema-

keskusta ja tytär pyörittää Paronin ravintolaa. Pukaron Paronissa moni kuutostien kulkija on tavannut Ailan leivonnaisia myymässä – ne on leivottu toisen tyttären tilalla.

Harva jatkaa lehmien lypsyä sukupolvenvaihdoksen jälkeen, mutta Kohtaniemipä rupesi maatalouslomittajaksi.

”Kun oli aika väistyä nuorten tieltä, elämä jäi kuin tyhjän päälle. Sitten ne hoksas pyytää lomittajaksi. Siinä meni muutama vuosi, pari vuotta ihan vakituisena.”

Kohtaniemi muistelee, miten lomittajana navettaan mennessä jopa ennen pahalta haissut desinfiointiainekin tuoksui ihanalta. ”Vissiin oli ollut ikävä. Olen työstä tykännyt aina.”

Aila Kohtaniemi on syntyisin Karjalan Kannakselta, Valkjärveltä. Evakkotie vei Hämeen kautta Alavudelle pika-asutustilalle. Pohjanmaalta löytyi Paavo. Nuoripari rakensi kuuden hehtaarin tilalle talon ja navetan. Kun ne saatiin valmiiksi, alettiin katsella uutta tilaa.

”Yhdessä Maaseudun Tulevaisuudessa saattoi olla jopa 40 tilaa myytävänä. Se oli sitä ’tapa talonpoika päivässä’ -aikaa. Vuonna 1967 muutettiin Alavudelta tänne Ummeljoelle. Metsää oli 21 hehtaaria, peltoa seitsemän. Lehmiä tuotiin mukana ja ajan myötä ostettiin lisää”

Sopeutuminen uuteen ympäristöön ei tuottanut vaikeuksia. ”Menin heti naapuriin kattomaan, minkälaisia ihmisiä siellä on. Siitä alkoi viihtyminen”, Kohtaniemi muistelee. ”Olen perusluonteeltani onnellinen ihminen. Se on tietysti geeneissä, ei siinä muuta mahdollisuutta ole. Karjalainen luonne.”

Emäntänä Kohtaniemi sanoo olleensa pienestä pitäen ahkera. ”Teen rajattomasti työtä, jos kukaan ei narise vieressä. Navettaa tehdessämme hitsasin ritilätkin. Mikäs sen parempi palkka kuin nähdä, että valmista tulee. Nyt nautin asiakkaiden kanssa olemisesta. Olen kova tuputtamaan niille kaikkea. Monen kanssa on tultu aivan ystäviksi.”

Kohtaniemelle maaseutu on rakas asia. Kerran hän kysyi eräältä poliisilta, tietääkö tämä, mitä on maahenki. ”Ei tiennyt. Se on sellainen ihmeellinen rakkaus maahan, peltoon ja metsään. Sen tuntee sisimmässä, kun kävelee tuolla pellolla.”

Emäntänä ollessaan Kohtaniemi ehti astella myös markkinatutkijana kaupungissa. Siinä työssä hän huomasi, että suurin osa ihmisistä ei yhtään kadehdi maanviljelijöitä, mutta muutamien ääni kuuluu. ”Itse arvostan maanviljelijöitä – mikä lahja he ovatkaan, kun pitävät maiseman ja pellot kunnossa.”

Maahenki on kuitenkin asia, joka ei kasva, jos sen pidättää vain itsellään.

”Maasta ja pelloista täytyy osata luopua ja toivoa nuorille siunausta. Eräs emäntä oli muinoin katkera miniälleen ja valitti, että miniä vei häneltä pojan ja tilan. Mutta kun miniä kävi usein katsomassa halvaantunutta anoppiaan, tämä tajusi, kuinka hyvä oli, että oli miniä. Niiden suhde parani kuin kaalisoppa lämmittäessä.”

”Ei elämä jatkuisi, jos nuoremmat eivät tulisi jatkamaan. Itse olen havainnut hyväksi pohjalaisemännän neuvon: suu kiinni ja rahapussi auki.”

Joskus Aila-mummo hoitaa lapsenlapsia, joita on siunaantunut kolmetoista, mutta enimmäkseen hän pyörii omissa ympyröissään. Kamarissa itse tehty kaappikello

raksuttaa aikaa ja lukuisat koriste-esineet ja lasten valokuvat kertovat eletystä elämästä.

”Ajattelin nuorempana, että pitää opetella kaikenlaista, että vanhana on, mitä harrastaa. Eihän niitä harrastuksia enää niin paljon ole.”

Elämän varrella ovat tulleet tutuiksi niin hitsaus, puu- ja savityöt, remontointi, taulujen maalaus, veistosten teko kuin leipominen. Välillä rouva rentoutuu katsomalla Kauniita ja rohkeita tai lukemalla kirjoja elämäkerroista ja historiasta rakkausromaaneihin.

”Rakastan Trappin perhettä. Näin sen Seinäjoen teatterissa ja vielä piti mennä Mikkelinkin teatteriin katsomaan. Osaan Tuulen viemää varmaan ulkoa, sillä aina kun haluan oikein rentoutua, katson sen videolta.”

Maahengen lisäksi Aila Kohtaniemestä huokuu uskon henkeä. Elämän tärkeimmäksi asiaksi hän nostaa Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen tuntemisen.

”Niin kuin katekismuksessa opetetaan. Kun kouluista vähennetään uskonnonopetusta, ei tarvitse ihmetellä, jos ihmisistä tulee rikkinäisiä ja häiriintyneitä. He eivät saa vankkaa pohjaa elämälleen. Eivät tiedä käskyistäkään mitään ennen kuin rippikoulussa oppivat.”

Kohtaniemi on pitänyt lapsille pyhäkoulua kotonaan jo 60 vuotta. ”Niin kauan pidän, kun lapset tulevat. Jos eivät tule, ei sille voi mitään.”

Uskossa Jumalaan on Kohtaniemen mielestä turvallista elää. ”Miten semmoiset jaksavat, joilla ei ole uskoa? Että kaikki mitä tapahtuu, on Jumalan sallimaa. Paha johtuu ihmisen pahuudesta, mutta sekin voi kääntyä palvelemaan Jumalan tarkoitusta.”

Uskosta kumpuaa myös rakkaus. ”Rakastan Jumalan sanaa, elämää, lähimmäistä. Mutta jos jonkun kanssa ei tule toimeen, Raamatussa on semmoinenkin sana, että mikäli teistä riippuu, eläkää sovussa kaikkien kanssa. Ei kaikkien kanssa pysty olemaan samalla aaltopituudella, mutta voi yrittää olla vihaamatta.”

Kohtaniemi on huomannut, että jonkun joskus lausuma poikkipuolinen sana saattaa johtaa vuosikymmenten vihoihin. Sellainen surettaa. ”Elämä on liian lyhyt vihanpitoon. Sovinto on tärkeä asia.”

Toivon, että saisin olla terveenä.

Pelkään, miten kirkon käy. Kun semmoiset saa olla pappina, jotka kiel-

tävät koko jumaluuden. Kaipaan Lutherin tinki-

mättömyyttä.

Rakastan Jumalan sa-

naa, elämää, lähimmäisiä, kesämökkiä Mäntyharjulla, maaseutua, luontoa, Suomea.

Olen kiitollinen omasta perheestä ja siitä, että pystyn näin terveenä elä-

mään yksin.

Harmittaa, että perin-

nöistä riidellään. Ei maa-

ilma kaadu, jos saan yh-

den kipon vähemmän kuin toinen.

Vaikka olen kova teke-

mään työtä, osaa olla myös jouten ja laiskana. Silloin en tee yhtään mitään.

Tämä juttu

tehtiin lukijan antamasta vinkistä. Lähetä oma vinkkisi: kantri@maaseuduntulevaisuus.fi