Ote lipsuu
Kolumni
HEIDI JAATINEN
Epäröin bussin valinnassa. Lopulta olin muistavinani oikean numeroyhdistelmän, nousin bussiin ja varmistin kuskilta suunnan. Ja sitten matkaan hämärtyvässä illassa.
Matkustin lumiseen Helsinkiin. Matkan aikana minulle valkeni, että olin menettänyt otteeni suurkaupun-
keihin. En löytänyt sukkahousuja tavaratalosta, josta naisten vaatteille ja asusteille oli varattu kolmisen kerrosta. Kadotin kokonaisen kaupunginosan kauppakeskukseen tai ainakin kaupan kaupunginosaan. Kevät ehti tulvahtaa talitintin rintaan ennen linja-auton tuloa, sisäinen bussiaikatauluni petti.
Kun olin saanut asiani hoidettua, oli aika suunnata veljen tykö. Käly oli neuvonut minulle viisi eri bussia, joilla päästä heille. Urbaani minäni oli keveästi näppäillen tallettanut numerosarjat kännykkään. Moderni ihminen ei muistilappuja kirjoittele. Mutta voiko kankealta maalaiskännykältä vaatia enempää kuin omistajaltaan? Vehkeestä loppui virta.
Odottelin tyytyväisenä, eikä minun tarvinnut odottaa yksin, sillä ystävällinen auttajani vuotti pysäkillä omaa bussiaan. Ja niinpä me rupattelimme, ja nainen kertoi, että oli ollut kolaamassa lumet tyttärensä talon pihalta sillä aikaa, kun tytär miehineen oli Thaimaassa. Lomapaikka oli valikoitunut sillä perusteella, että Thaimaassa ihmiset ovat niin kovin ystävällisiä.
Varmasti maisemat ennen pitkää kävisivät tutuiksi. Ja onhan ihmisellä vaistot, joihin luottaa. Kunnes huomaa olevansa bussin ainoa matkustaja, eikä siinä mitään, mutta jos on suurkaupungissa, sellainen ei käy. Kuski pysäytti bussin, vilkaisi minua ja ilmoitti, että olemme päätepysäkillä. ”Missä?” ”Päätepysäkillä.” ”Mutta missä me olemme, voinko soittaa veljelleni?” Kuski avasi oven.
Ensimmäisellä vastaantulijalla, satunnaisella ohikulkijalla ei ollut kännykkää, eikä hän tiennyt, missä me olimme tai missä oli tie, jonka tutun talon lämpöön kaipasin. Seuraava ohikulkija, tehokas lenkkeilijä, tiesi suunnan. Mutta hän katsoi minua päästä varpaisiin ja totesi, etten jaksaisi perille. Matkan täytyi siis olla pitkä, monen monta kilometriä.
Kolmannella ohikulkijalla, koiranulkoiluttajalla, oli briljantti idea, odotan vain toisen linjan bussia ja jatkan eteenpäin. Mutta neljäs lainasi minulle kännykkäänsä ja koska en muistanut muita numeroita, soitin miehelleni, joka soitti kälylleni, joka keskeytti veljeni, joka oli remontoimassa vinttiä.
Ja tottahan veli lähti minua hakemaan, mutta tieto oli muuttunut matkalla eikä päätepysäkkinikään ollut seudulla ainoa lajiaan.
Mutta sen tähden heidän ei olisi tarvinnut matkustaa sinne asti, sanoin naiselle. Hän itse oli paras osoitus seudun ystävällisyydestä. Naista nauratti ja meillä oli oikein hauskaa, niin hauskaa, että vaikka näin, että jatkobussini lähestyi seisaketta, en hennonut pysäyttää sitä. Seuraava linjakas olikin auttajani ja heitimme hyvästit.
Sen jälkeen kävelin veljeni talolle lenkkeilijän osoittamaan suuntaan. Matkaa oli vähän toista kilometriä. Veli tuli vastaan kotitiellä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
