Päivähoitoa kyllä, mutta hyvää vai huonoa?

Kasvattajat ymmärtävät pienten lasten perustarpeet, mutta eräät poliitikot vääntävät asiaa työllistämisen ja naisten tasa-arvon näkökulmasta. Jos päätöksiä tehtäisiin vauvan ja hoitajan kiintymyssuhdetta sekä hoidon laatua korostaen, lasten hyvinvointi paranisi.

Vauvoille, eli alle 1,5-vuo­tiaille, pitäisi taata turvallinen kiintymyssuhde, joka tulee lempeästä kotihoivasta tai pysyvältä hoitajalta perhepäivä­hoidossa tai päiväkodissa aikana, jolloin miljardit aivo­solut verkottuvat minäkuvaksi.

1–3-vuotiaalle taaperolle riittää kuuden tunnin päivä ja pieni ryhmä, esimerkiksi perhepäivähoitoa päiväkotien yhteyteen tarkemman valvonnan kera. Päivittäinen hoitoaika pitäisi porrastaa lapsen iän mukaisesti ja stressaavalle iltapäivälle varata enemmän hoitajia. Päiväkoti lähellä kotia helpottaisi äidin turvallisuudentunnetta, kuljetusta ja vuoro­vaikutusta.

Taaperoikäinen ei vielä hallitse itseään eikä leikkiä toisten kanssa. Yli kuuden tunnin päivä isossa ryhmässä nosti lapsen kortisolia, stressihormonia, niin ettei se ehtinyt laskea seuraavan vuorokauden aikana. Yli kymmenen tunnin päivä olisi lapselle jo terveysriski ja lisäisi aggressiivisuutta.

Sen sijaan kotihoidossa tai perhepäivähoitoryhmässä lapsen kortisolitaso ei päivän aikana noussut lainkaan. Virikkeet tulivat kodin­omaisista askareista ja lapsen kyky hahmottaa ympäristöä ja kysyä miksi-kysymyksiä vahvistui.

Kortisolin nousulla on vaikutusta myös hengitys­elinten tulehduksiin. Onko tässä osasyy toistuviin tauteihin?

5–6-vuotiaiden kortisoli­tasot eivät nousseet päivän leikeissä. Tuolloin lapset osaavat jo leikkiä keskenään. Ilmapiirikin vaikuttaa, koros­taako se sosiaalisuutta vai kilpailua. Jälkimmäinen jakaa lapsia voittajiin ja häviäjiin. Onko lasten ylipainon syynä osaltaan stressi, jonka kaupallinen yhteiskunta aiheuttaa?

Päiväkoti ei tasoita erilaisten perheiden välisiä eroja. Tehokkainta on viedä apu tarvittaessa suoraan perheeseen. Tulokset ovat nopeita, pysyviä ja kustannustehokkaita.

Tämä kaikki vaatisi kunnissa radikaalia muutosta. Lasten ja nuorten miljardien hintaiset ”lastensuojelumenot” vähenisivät. Jos lasten kotihoidosta ja päivähoidosta tehtäisiin taloudellisesti tasa-arvoisempaa, lasten hyvinvointi paranisi.

Lapsi ei tarvitse subjektiivista päivähoitoa, työelämä tarvitsee lapsen päivähoitoa.