Kalju Britannia ei houkuttele

Mielipide

31.7.201702:00

Kolumni

Terhi Pape-Mustonen

Olen aina rakastanut Britanniaa. Maalla on rikas historia ja siitä kumpuava monipuolinen kulttuuri. Siirtomaa-ajat ovat tuoneet saarivaltiolle käsittämättömät määrät vaurautta ja vaikutteita muista maista.

Tiheästi asutussa maassa on helppo tutustua ihmisiin ja löytää nähtävää ja koettavaa. Hullaannun Britannian puutarhojen mehevyydestä ja puistojen vehreydestä. Nyt rakkaustarinaan on kuitenkin tullut ruma ja syvä särö, joka sai minut pysymään Helsingissä, kun muu perhe matkusti Skotlannin mummolaan.

Britannian kansallismaisema – nummet ja niitä täplittävät lampaat – saa minut pohjattoman surulliseksi. Lopullisesti maiseman minulta pilasi luontoaktivisti ja kirjailija George Monbiot, joka kertoo Britannian metsien tarinan kirjassaan "Feral: Rewilding the land, sea and human life".

Monbiot kuvaa brittiläistä maataloutta ja sen aiheuttamaa ekokatastrofia: nummien kuuluisi olla metsää. Sen sijaan ne ovat lampaiden laidunnuksen kuluttamaa hukkamaata, joka kärsii eroosiosta ja altistaa muut alueet tulville ja muille äärimmäisille sääilmiöille.

Britanniassa metsien osuus pinta-alasta on 13 prosenttia. Tämäkin osuus on pitkän ja kärsivällisen työn tulosta, sillä tilanne oli vielä huonompi ensimmäisen maailmansodan aikana. Keskimääräisesti Euroopan maissa metsäpinta-alan osuus on noin 37 prosenttia.

Britit rakastavat perinteitä. Se, mihin on totuttu, ei kuitenkaan läheskään aina ole luonnollista. Brittien arvostamat paljaat ja jylhät kukkulat näyttäytyvät ekologiaan ja luonnon monimuotoisuuteen perehtyneelle kaljuina ja arpisina päälakina, jotka aurinko polttaa säälimättä ja jonka pintaa sateet repien raiskaavat.

Brittiläiset metsät ovat upeita ja reheviä eläinten ja olioiden paratiiseja. Ei sademetsiä löydy vain tropiikista: Atlantin tuulten tuomat sateet hemmottelevat Britannian rannikkometsiä ja kasvattavat niiden pohjalle ja puiden rungoille monipuolisen kasviston.

Lauhkean ilmaston sademetsät ovat äärimmäisen harvinaisia. Nyt Britannian sademetsiä uhkaa hakkuiden lisäksi ihmisen levittämä alppiruusu (The Guardian, 27.1.2016).

Metsättömyyden lisäksi minua vaivaa Britanniassa ihmisten osattomuus omaan maahansa. Suomessa olen jokamiehenoikeudella tottunut kulkemaan missä mielin. Skotlannissa tämä on periaatteessa mahdollista, mutta metsätkin on usein aidattu piikkilangalla.

Maanomistus on tavalliselle britille vain haave. Kolmannes Britannian pinta-alasta kuuluu hyvin pienelle joukolle aatelisia, ja 0,6 prosenttia koko väestöstä omistaa puolet maaseudusta (Country Life 16.11.2010).

Aristokraatit syntyvät rikkaiksi perinteiden takia. Sen vuoksi on vaikea uskoa, että he ovat kovin kiinnostuneita vanhojen tapojen kumoamisesta tai käytäntöjen kehittämisestä.

EU:ssa käytävä hiilinielukeskustelu ja Suomen metsiin kohdistuvat paineet näyttävät Britannian arpisia kasvoja vasten käsittämättömiltä.

Myös ympäristöjärjestöt tuntuvat keskittyvän vain olemassa olevien metsien suojeluun sen sijaan, että jo tapahtuneita ympäristökatastrofeja pyrittäisiin parantamaan.

Britit ansaitsevat parempaa.