Harvainvalta latistaa puoluedemokratian

Mielipide

7.5.201802:00

Kolumni

Jukka Koivula

Helsinkiläinen bisnesmies ja kansanedustaja Harry "Hjallis" Harkimo ilmoitti huhtikuussa eroavansa hallituspuolue kokoomuksesta ja perustavansa uuden kansanliikkeen.

Harkimo ei saanut ääntään kuuluviin eduskuntaryhmässä. Ryhmää hän kuvailee kumileimasimeksi, joka vain hyväksyttää puoluejohtaja Petteri Orpon pienen lähipiirin päätökset.

Vastaavaa kritiikkiä esittää myös kansanedustaja Elina Lepomäki (kok.). Lepomäki julistaa uudessa kirjassaan "Vapauden voitto" vapaan markkinatalouden ilosanomaa, mutta myös roimii kokoomuslaisen puoluedemokratian tilaa.

Lepomäki jopa paljastaa, että hänet yritettiin pelotella sivuun kokoomuksen puheenjohtajakisasta 2016. Silloinen puheenjohtaja Alexander Stubb antoi ymmärtää, ettei hänen haastajallaan olisi puolueessa poliittista tulevaisuutta.

Harkimo ja Lepomäki ovat tietenkin piinkovia pelureita, jotka hamuavat valtaa.

Heidän kritiikissään on kuitenkin totta toinen puoli. Isoissa puolueissa rivikansanedustajien poliittinen valta on rajallista.

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on nostanut ministereiksi ja muille keskeisille paikoille vain samanmielisiä puoluetovereitaan, vaikka keskustassa on monenlaisia virtauksia.

Sipilän lähipiiri kestää huonosti kritiikkiä ja poikkipuolinen sana voi ajaa poliittiseen paitsioon.

Kuuliaisuudesta palkitaan, toisinajattelijoita rangaistaan ja työnnetään syrjään. Suurista poliittisista asiakysymyksistä ei siksi juuri keskustella keskustankaan eduskuntaryhmässä.

Monet keskustalaiset ovat olleet hämillään esimerkiksi liikenneministeri Anne Bernerin (kesk.) tempauksista. Maakuntien miehet ja naiset joutuvat pahimmillaan selittelemään parhain päin politiikkaa, jota eivät itse kannata, ja joka on vahingollista omille äänestäjille.

Jos porvaripuolueita johdetaan itsevaltaisesti, on harvainvalta SDP:ssä rakenteellista.

Puoluekokousedustajien määrä on rajattu viiteensataan. Vaikka puolet suomalaisista liittyisi huomenna demareihin, voi sama SDP:n aktiiviväki jakaa edustuspaikat piireissä seuraavaankin puoluekokoukseen.

Näin rajatussa jäsendemokratiassa pienet klikit pystyvät kaappaamaan vallan verrattain helposti.

Olin paikalla SDP:n puoluekokouksessa Seinäjoella kesällä 2014, kun Antti Rinteen ay-junttamiehet kampesivat Jutta Urpilaisen vallasta.

"Äänet on laskettu", karjaisi muuan puoluekokousedustaja Seinäjoen yössä Rinteen pinssi rintapielessään.

Seuraavana aamuna Rinne voitti Urpilaisen 14 äänellä.

On järkevää, että puolueet äänestävät eduskunnassa yhtenäisesti. Tämä on välttämätöntä jo siksi, ettei hallitus kaadu kesken kauden.

Oireellista kuitenkin on, jos suurten valtapuolueiden sisällä käytävä keskustelu latistetaan alkuunsa niin puoluevaltuustoissa kuin eduskuntaryhmissä.

Toimiva demokratia tarvitsee paitsi vapaita vaaleja, myös aitoa dialogia järjestelmän sisällä. Sanelupolitiikka on tunkkaista harvainvaltaa.

Jokaisella eduskuntaan valitulla kansanedustajalla on takanaan tuhansien äänestäjien luottamus.

Kansanedustajan alistaminen tahdottomaksi äänestysrobotiksi on karhunpalvelus demokratialle.