Maalaishautajaisissa

Viime viikonloppuna olin mukana perinteisissä maaseudun hautajaisissa. Naapurin vanha emäntä saateltiin haudan lepoon Ylä-Savossa laajan joukon voimin.

Vanha emäntä eli pitkän elämän. Hän kuoli 94-vuotiaana.

Kylä pysähtyi, kun saattojoukko siirtyi kirkolta hautausmaalle, josta tuli emännän viimeinen leposija.

Muistotilaisuudessa oli paljon sukua, naapureita ja tuttavia. Saattojoukostakin näkyi, että vanha emäntä oli elänyt monella tapaa rikkaan elämän.

Tarjolla oli monenmoista herkkua – kuten aikanaan emännän pitopöydässä.

Minuakin pyydettiin muistelemaan emäntää.

Meidän perheemme on saanut olla emännän sukutilan naapurina 45 vuotta. Yhteinen taipaleemme alkoi, kun vanhempani ostivat vanhan kyläkoulun tilan naapurista.

Vanhan emännän suhde kesäkotiimme oli tavallista syvempi. Kotimme oli vanhan emännän työmaa parikymmentä vuotta. Hän tuli koululle opettajaksi samana syksynä, kun tuli naapuriin emännäksi.

Kun hän aloitti, kyläkoulumme oli jo yli 50-vuotias – mutta ilman tietä. Pääväylä oli järvi, joka hallitsee savolaista kylämaisemaa.

Emäntä pääsi koululle polkuja pitkin. Polku tuli tutuksi. Liki kilometrin matka peltojen ja pienen metsän poikki tuli kuljettua – kelissä kuin kelissä – tuhansia kertoja.

Koulun pihalle hän istutti marjapensaita. Ne antoivat satoa aina viime kesään asti – kuin ennakoiden sitä, että istuttajan lähtö on lähellä.

Kun mietin edesmenneen elämää, mieleeni nousi vahvasti yksi sana: kylväjä.

Emäntä oli äitinä, opettajana ja aktiivisena vaikuttajana uuttera kylväjä, jonka saattelemana moni kylän lapsi sai tärkeät eväät eteenpäin.

Moni tuli maalaiskoululle ison puutteen keskeltä. Heitä kaikkia hän rakastavalla otteella auttoi elämään. Kyläkoulussa rakennettiin lapsille mahdollisuuksien tietä.

Äidin, emännän ja opettajan kylvötyö on elämäntehtävä, jolla on valtava merkitys.

Työtä motivoi rakkaus. Kylväjä ei kuitenkaan voi ennustaa saati määrätä kasvua. Se ei ole kylväjän käsissä.

Uuttera kylväjä pääsi korjuujuhlaansa, mutta hänen perintönsä jää elämään – oman perheen ja oppilaiden elämänvaiheissa sekä tarinoissa.

Pari viikkoa aiemmin vietimme pohjoisessa toisen kylväjän, kymmenen vuotta sitten kuolleen setäni, muistojuhlaa.

Kuuntelimme hänen puhettaan, kävimme metsätiellä, jolla setäni matka raivuutöiden jälkeen yllättäen päättyi, ja sytytimme kynttilöitä hänen haudallaan.

Oli vaikuttavaa olla koolla suvun voimin ja muistaa ihmistä, jolla on ollut suuri vaikutus paitsi oman perheensä myös monen muun elämään.

Setäni oli rovasti, jolla oli sielunhoitajan lahja. Moni sai keventää kuormaansa hänelle.

Muistojuhlien perinne on tärkeä. Ne ovat vainajan palvelus saattoväelle. Ne kirkastavat muistoa, mikä antaa voimaa.

Niissä saa kokoontua yhteen, muistaa edesmennyttä ja tavata tuttuja ja tuntemattomia. Moni tärkeä keskustelu tulee käytyä.

Juhlat muistuttavat elämän arvosta. Ne ovat myös muistutus rajallisuudesta. Arjen kiireiden keskellä on hyvä pohtia, miten meitä joskus muistetaan, kun se aika tulee.

Kun sen muistaa, jokainen kohtaaminen ja elämän hetki saa pyhyyttä ja syvyyttä. Onko tärkeämpää kuin se, että jälkeenjääneille jäisi turvallinen ja voimaa antava ikävä?