Luutuneet roolimallit kahlitsevat kasvatusta

Isäni kasvoi sisarparven ympäröimänä ja matki heidän leikkejään. Nukkeen ihastunut poika sai ankarat nuhteet isältään, koska nukkeleikit sopivat vain tytöille.

Minua ojensi yläasteen liikunnanopettaja huomauttamalla, että hienot naiset eivät vihellä.

Luulisi, että vuoteen 2011 mennessä veteen piirretty viiva tytöille ja pojille sopivasta käytöksestä tai pukeutumisesta olisi jo hävinnyt tai edes ohentunut. Kulkeehan Suomi rinta rottingilla tasa-arvon toteuttajien eturivissä.

Mutta kumman tiukassa tuntuu olevan käsitys siitä, että tietynlainen käytös tai pukeutuminen on sopivaa vain joko naisille tai miehille.

Vieläkään emme ajattele, että hyvät ja toiset huomioon ottavat käytöstavat ja pukeutuminen koskevat yhtä lailla kaikkia sukupuolesta riippumatta. Edelleen määrittelemme ja arvotamme ihmisen pääasiassa tämän vaatteiden ja ulkoisen olemuksen perusteella.

En kannata suuntausta, jonka mukaan lapset kasvatetaan niin, ettei heidän sukupuoltaan tuoda mitenkään ilmi. Heillä valitaan vaatteet ja annetaan jopa etunimet niin, ettei niistä voi päätellä onko lapsi tyttö vai poika.

Mutta kuka on päättänyt, että pienet tytöt puetaan kissimirrikuosilla somistettuun pinkkiin. Pojat puolestaan saavat ylleen tummansinistä ja mustaa, rinnassa komeilee örkki nyrkit pystyssä.

Jos sen pinkin kissapuseron haluaa päälleen poika, niin viimeistään päiväkodissa tai pihamaalla kaverit laittavat linjasta livenneen ruotuun.

Naurunremakka on edelleen miesten juttu. Jos asialla ovat naiset, niin heidän epäillään nauttineen liikaa alkoholia.

Julkisesti itkevä mies on nössö ellei kyyneleitä vuodateta jonkin miehisen urheilulajin mestaruuden vuoksi. Paini, ralli ja jääkiekko ovat hyviä syitä, kilpatanssi ja taitoluistelu eivät.

Urheilulajit ovatkin hyvä esimerkki sukupuoleen sitomisesta.

Yläasteen liikunnanopettajani mielestä tytöille sopivia liikuntalajeja olivat muun muassa naisvoimistelu, yleisurheilu ja pesäpallo.

Sen sijaan jalkapalloa emme koskaan saaneet pelata, se oli poikien laji.

Yhtä haikeina tuntuu tuttavaperheen yläkoululainen tyttö katsovan, kun pojat saavat juosta sydämensä kyllyydestä jalkapallokentällä.

Mutta poikien joukossa saattaa olla joku, joka mieluummin zumbaisi sisällä letkeiden salsasävelten tahtiin.

Eikö jo olisi aika siirtyä sellaiseen koululiikunnan opetukseen, että läpi käytävät lajit olisivat koko ikäluokalle samat.

Näin tuo kummallinen raja-aita tyttöjen ja poikien urheilusta vihdoin kaatuisi ja nykyistä useampi nuori löytäisi itselleen sopivan ja iloa tuottavan lajin.

Lapset oppivat meiltä aikuisilta tavan käyttäytyä ja suhtautua ympäröivään maailmaan. Me, joiden isät eivät saaneet leikkiä nukeilla ja joilta viheltäminen kiellettiin, olemme nyt äitejä, opettajia ja perhepäivähoitajia. Millaisia asenteita siirrämme tai haluamme siirtää lapsiin? Onko sillä merkitystä, mitä ihmisellä on päällään ja mitä tämä harrastaa?

Arvostan kovasti sitä työtä, mitä kouluissa ja päivähoidossa lastemme eteen tehdään. Silti välillä mietin, miten pääasiassa naisten ohjaamiin ja opettamiin lapsiin iskostuvat naisten tapa ajatella soveliaasta olemisesta.

Tuttavapiiriini kuuluu kuusivuotias poika, jonka isosisko inhoaa mekkoja, pinkkiä ja hörhelöitä. Poika sen sijaan leikkii mielellään barbeilla ja kietoo ympärilleen silkkihuivin prinsessamekoksi. Sormen kynnet lakataan yhdessä äidin kanssa.

Kerran poika tuli päiväkodista apeana kotiin. Isänsä kysyttyä syytä, hän huokaisi. Hoitotäti oli sanonut, että pojat eivät käytä kynsilakkaa. Vanhemmat lohduttivat lastaan, ettei kynsilakan käytöstä päätä kukaan muu kuin hän, joka lakkaa kynsiinsä haluaa. Siispä kynsien lakkaaminen jatkuu.

Jotain on kuitenkin muuttunut.

Valitessaan kuparinruskean sävyn kynsiinsä poika totesi äidilleen: ”Otan ruskean, se on poikien väri.”