Vihan vallassa
Vihapuheesta on tullut lähes muotisana. Siihen vedotaan, kun yhteiskunnallinen keskustelu jonkin ristiriitaisen aiheen ympärillä käy kärjekkääksi. Vihapuheesta tuomitut rikokset ovat Suomessa silti harvinaisia. Onko homma siis hallussa ja sananvapaus kunnossa?
TEKSTI: Kaijaleena Runsten PIIRROKSET: Stiina Hovi
Verkkopalstojen ja sosiaalisen median vihainen puhe kumpuaa osattomuuden tai näkymättömyyden tunteesta, arvioi Tampereen yliopiston (TY) tutkija Reeta Pöyhtäri.
Julkisesta keskustelusta on tullut viime vuosina pikaruokaan verrattavaa hetken viihdykettä, johon on tietoverkkojen maailmassa helppo purskauttaa mitä sylki suuhun tuo.
Syitä osattomuuteen pitää tutkijoiden mukaan etsiä tätä laajemmin globalisaation aiheuttamista työpaikkojen menetyksistä ja kasvavista sosiaalisista eroista.
Varsinainen vihapuhe on enemmän kuin hetken typerä ryöppy: se on tarkoituksellista pyrkimystä alistaa ja kieltää toisten ihmisoikeus.
Verkkoviha on myös omiaan suuntaamaan katseet pois arjen rasismista ja naisiin kohdistuvasta väkivallasta – niistä todellisista rikoksista, joihin poliisi joutuu puuttumaan, mutta joista ei yhteiskunnassamme juurikaan puhuta.
Susien ympärillä leimuaa
Maaseudun väestö tuntee viime vuosien väittelyn susista, jossa tunteet ovat kiehuneet yli, ja asialinjalta on ajauduttu henkilökohtaisiin solvauksiin. Pöyhtärikin tietää tilanteen.
Hän näkee susissa vastakkainasettelun maaseudun asukkaiden oikeuksista suhteessa eläinten oikeuksiin. Arvokysymyksenä se on sukua pakkoruotsille sekä samaa sukupuolta olevien avioliitolle, jota käsitellään paraikaa eduskunnassa. Ylen loppuvuodesta julkistama kyselytutkimus vahvisti, että nämä kolme asiaa jakavat suomalaisia voimakkaimmin.
Susikeskustelua yhdistää rasistiseen viestintään myös se, että monille on tärkeämpää purkaa omia tuntojaan kuin kuunnella, mitä toisilla on sanottavana.
”Vastapuolet ovat aika pysyviä, eikä edes niiden sisällä näytä olevan paljon liikkuvuutta”, tutkija kuvaa asetelmaa.
Sudet olivat ehdolla, kun TY:n journalismin tutkimuslaitos Comet valitsi pari vuotta sitten esimerkkejä vihapuhetta ja sananvapauden rajoja selvittäneeseen tutkimukseensa. Tuolloin aihe ei kuitenkaan ollut vielä porissut valtoimenaan. Niinpä tutkijaryhmä päätyi käymään läpi verkon puhetta pakkoruotsista, maahanmuuttajista ja terveysväittämistä.
Lapaset hukassa molemmilta Susikeskustelun erottaa vihapuheen äärimmäisistä muodoista – rasismista tai juutalaisvastaisuudesta – yksi asia. Siinä ei ole ainakaan toistaiseksi pyritty suoranaisesti heikentämään toisten yksilöiden tai vähemmistöjen yhteiskunnallista asemaa. Toisaalta rikoksen tunnusmerkkejäkin on lähennelty, sillä kiihko on levinnyt myös verkon ulkopuolelle uhkailuna.
Nettipoliisi Marko Forss Helsingin poliisilaitokselta ei ole tapauksia joutunut tutkimaan, mutta aihetta on seurattu. Hän pitää susista käytyä vihakeskustelua tyypillisenä pienten piirien kiihkomielisyytenä, jota leimaa mustavalkoinen ajattelu asian suhteen.
”Niin susien suojelijoiden kuin salametsästäjien ryhmillä tahtoo karata itse asia välillä lapasesta ja riitely siirtyy enemmän kiistelyksi ilmaisutavasta tai henkilöstä”, verkkotyön pioneereihin ammattikunnassaan kuuluva Forss arvioi.
Arvojen jakautumisesta kertoo myös se, että suomalaisilla verkkosivuilla nähdään enemmän kiihkouskonnollisia kannanottoja kuin monilla muilla eurooppalaissivuilla.
”Tuodaan henkilökohtainen usko mukaan lähes aiheeseen kuin aiheeseen. Kun yhteiskunta maallistuu, niin onko se sitten niin, että tällaisetkin mielipiteet voimistuvat?” Reeta Pöyhtäri miettii.
Ravitsemusinto sokaisee
Myös terveydestä ja ravitsemuksesta on käyty keskusteluita, joissa oma into tietynlaisiin ruokavalintoihin saa järkevät ihmiset käyttäytymään kuin tärähtäneet höyrypäät.
Pöyhtärin mukaan terveyskeskustelua leimaa herkästi se, että tietoa arvioidaan vain omista lähtökohdista ja toisten osaaminen kyseenalaistetaan mustavalkoisesti.
”Kiistellään myös siitä, kenellä on oikea tieto hallussaan. Usein esiin nousee jopa epäilyksiä, että tietoa salataan.”
Toisten asiantuntemuksen kiistäminen voi pahimmillaan johtaa syytöksiin ihmisten mielenterveydestä, missä mennään asiattomuuden puolelle. Alan asiantuntijat ovat saaneet jopa tappouhkauksia.
”Kun joku on työkseen tutkinut rasvoja kaksikymmentä vuotta ja saanut niistä pysyviä näyttöjä, voi kuvitella, mitä se tekee ammatilliselle itsetunnolle, jos koko ajan kiistetään tai väitetään henkilön tekevän työtään vain, koska saa teollisuudelta rahaa”, Pöyhtäri toteaa.
Viharyhmät harvassa ja pieniä
Suomalainen verkkokeskustelu ei eroa juurikaan muista länsieurooppalaisista maista. Rakennetaan poterot ja hoksataan nopeasti, mitä mielipideilmastoa toinen edustaa. Ristiriita on pian valmiiksi asetettu. Kiusan kohteeksi saattaa riittää se, että keskusteluun uutena tuleva yrittää esittää siihen jotain tästä mallista poikkeavaa.
Vaikka viharyhmiä on netissä paljon – on puhuttu jopa noin tuhannesta, ne ovat useimmiten hyvin pieniä. Enemmänkin tämä on yksilöiden toimintaa, analysoi Turun yliopiston tutkija Matti Näsi.
Hän osallistuu kansainväliseen yhteistutkimukseen, joka seuraa viharyhmiä. Suomen mittakaavassa sellaisista ei kuitenkaan voida varsinaisesti puhua.
”Ihmiset kärjistävät netissä herkästi mielipiteitään. Nuorten kohtaaman vihamateriaalin aiheina ovat yleisimmin seksuaalinen suuntautuminen ja ulkonäkö, sitten tulevat etnisyys ja uskonto”, hän määrittelee.
Vihapuheeseen törmää Näsin mukaan helpoimmin sosiaalisessa mediassa etenkin Facebookissa, mutta myös Suomi24:n kaltaisilla keskustelupalstoilla sitä tulee vastaan. Saman vahvistaa tilasto poliisin tutkimista viharikoksista.
Julkisen sanan neuvosto, jonka suosituksiin Maaseudun Tulevaisuus, Kantri ja muu suomalainen lehdistö on sitoutunut, uudisti ohjeistustaan verkkokeskustelujen suhteen toissa vuonna. Moderointia on sen jälkeen monissa lehdissä tiukennettu asiattoman kommentoinnin osalta.
Netin viharikosten määrä vakio
Forss oikoo julkisuudessa sitkeästi liikkuvaa mielikuvaa, että netti vilisisi viharikoksia. Verkkopalstojen, sähköpostin tai sosiaalisen median kautta tehtyjen rikosten osuus kaikista viharikoksista on viime vuosina pysynyt 3–4 prosentissa.
Vuonna 2012 poliisin kirjasi kaiken kaikkiaan viharikoksia vähemmän kuin kertaakaan tällä vuosituhannella, 732 tapausta. Netissä tehdyistä 26 rikoksesta valtaosa nimettiin kiihottamiseksi kansanryhmää vastaan ja yhtä selkeästi kakkosena oli kunnianloukkaus.
Forss huomauttaa, että viharikosten kaikista tapauksista vain yhdeksän johti loppujen lopuksi syyteharkintaan. Suurin osa verkon vihasta jää puheen asteelle, mutta samaan aikaan poliisin tietoon tulee vuosittain satoja rasistiseksi luokiteltuja pahoinpitelyjä.
”Niissähän on jo ryhdytty sanoista tekoihin. Miksei niihin puututa yhtä hanakasti kuin nettikirjoitteluun?” hän ihmettelee.
Laaja sananvapaus vienyt puhehalut
Vaikka viharikoksia raportoidaan suhteellisen vähän ja Suomi on rankattu sananvapauden ykkösmaaksi maailmassa jo neljänä vuonna peräkkäin, ongelmiakin siis on. Eikä niistä haluta tai osata perisuomalaiseen tapaan juuri puhua.
Tampereen yliopiston tutkijaryhmä päätyi siihen, että laaja sananvapaus on sallinut vihapuheen kasvaa ongelman mittoihin. Se näkyy siinä, että asianosaisia ja tutkijoita, poliitikkoja, kirjailijoita ja toimittajia on vaikea saada keskustelemaan asioista kasvoillaan. Varsinkin maahanmuutto ja ravitsemus ovat sen verran arkoja aiheita, että niissä keskustelu on vaarassa jäädä yksipuoliseksi.
Suomalaisen yhteiskunnan haasteena on varmistaa sananvapaus myös heikommassa asemassa oleville. ”Kaikenlaisessa julkisessa keskustelussa uskottavuutta lisää se, että keskustelussa esiintyy useiden eri ihmisten esittämänä monenlaisia perusteltuja mielipiteitä. Etteivät äänessä ole vain aina samat henkilöt”, Reeta Pöyhtäri tähdentää.
Kaikki kolme haastateltua uskovatkin, että hyökkäävää ja tyyliltään asiatonta keskustelua ei saada verkosta täysin kitkettyä. Sille riittää oma käyttäjäkuntansa. Sitä paitsi vihainen puhe on eri ilmiö kuin rikokseksi luokiteltava vihapuhe.
”Jopa rasistinen ilmaisu voi olla sananvapauden piirissä laillista”, selventää Marko Forss.
”Toisaalta varsinainen vihapuhe voi olla tunneilmaisultaan täysin ei-vihaista: on mahdollista ilmaista hyvin taitavin sanankääntein ja rauhallisesti, että esimerkiksi tietyt ihmisryhmät tulisi joukkotuhota”, lisää Pöyhtäri.
Moni törmää, harva levittää
Vihamateriaalin levittäminen on sikäli hankala ilmiö, että se on usein kaksisuuntainen. Se, että on itse joutunut häirinnän uhriksi, lisää todennäköisyyttä, että jakaa aineistoja myös itse, havainnoi puolestaan Matti Näsi.
”Nuorille uusi teknologia on tärkeä identiteetin luomisen väline. Se on keino suodattaa omia kokemuksia, oli se sitten hyvää tai huonoa.”
Niin viharyhmien tutkijat kuin nettipoliisit näkevät työssään sen, että harva levittää aineistoja kuten vihavideoita tai muita herjoja. Verkon suuret kävijämäärät kuitenkin takaavat niiden laajan leviämisen.
Ei tarvita isoa joukkoa että negatiiviset ilmiöt lähtevät liikkeelle, Näsi sanoo.
Hän korostaa vanhempien ja muiden aikuisten roolia siinä, että seurataan, millä sivuilla lapset ja nuoret verkossa liikkuvat.
”Materiaalista valtaosa tulee nuorille vastaan aika vahingossa, harva heistä hakeutuu sinne tarkoituksella. Mitä ahkerampia netin käyttäjiä nuoret ovat, sitä enemmän riski kasvaa.”
Vanhempien on siksi tärkeä tuntea netin käytännöt ja tukea hyviä käytäntöjä esimerkiksi siinä, mitä aineistoja jaetaan vaikkapa Facebookissa.
Muuttuuko keskustelukulttuuri?
Niin tutkijoilla kuin poliisilla on keskustelijoille selkeä muistisääntö. Vihainen saa olla, kunhan pysytään asiassa eikä mennä henkilökohtaisuuksiin. Kaikenlaisten, tyhmiltäkin vaikuttavien, mielipiteiden pitää voida tulla ilmi. Se on osa demokratiaa.
”Vain sitä kautta ihmiset voivat muodostaa omia mielipiteitään. Jos verkkokeskustelua moderoidaan liikaa, se antaa vääränlaisen mielikuvan todellisuudesta. Etenkin, jos mielipiteitä rajataan vain, koska jokin media haluaa pitää yllä omaa laatukuvaansa”, Reeta Pöyhtäri muotoilee.
”Keskustelu on sitä varten, että tuodaan erilaiset näkemykset esiin. Lopulta saatetaan joutua toteamaan, että olemme edelleen erimielisiä, mutta siltikään ei tarvitse polkea toista ihmistä ja hänen arvoaan.”
Media on Forssin mielestä parantanut otettaan. ”Enää kaikkia netin kylähulluja ei päästetä ääneen keräämään klikkauksia kuten vielä muutama vuosi sitten tapahtui.”
Samoin arvioi Pöyhtäri. Toimittajien olisi silti hyvä arjessa pysähtyä useammin miettimään, kuinka laajasta ilmiöstä kulloinkin on kyse: ”Onko siis vain kahdenkeskinen sanaharkka vai asia, joka puhuttaa tai koskettaa useita ihmisiä tai ryhmiä.”
Tamperelaisten tutkimuksessa todetaan, että niin median itsesäätelyä verkon suhteen kuin verkkokeskustelijoiden keskinäistä säätelyä tulee edelleen kehittää. Lainsäädäntö itsessään on tarpeeksi tiukka.
Oxfordin yliopistossa toimivassa Internetin tutkimuslaitoksessa (OII) on havaittu, että ulkopuolista moderointia tehokkaampaa on verkkokeskustelijoiden keskinäinen vuorovaikutus. Kun keskustelijat antavat toinen toisilleen palautetta myös keskustelutyylistä, pysytään paremmin asiassa.
Lähipiirin paheksunta tehokkain ”ase”
Aseet tilanteen muuttamiseen – jos tällaista itsessään ladattua ilmaisua voi tässä yhteydessä käyttää – ovat siis kansalaisilla itsellään. Verkossa kommentoidaan edelleen paljon sellaista, joka kasvokkain kohdatessa jätetään sanomatta, koska se voisi loukata toista. Myös perusteettomia mielipiteitä ventovieraista lauotaan ilman sen suurempaa harkintaa ja toisia leimataan pelkän huhupuheen tai yksittäisen teon perusteella.
Lähipiiristä tuleva paheksunta on usein tehokkainta. Reeta Pöyhtäri toivoo lisää uskallusta huomauttaa läheisille sosiaalisessa mediassa, jos nämä heittelevät sopimattomuuksia ajattelemattomuuttaan tai tarkoituksella.
”Kysymys on myös ihmisten omasta viihtyvyydestä: omalla ja toisten toiminnalla on vaikutusta siihen, millainen keskustelufoorumi on.”
Vihapuheen ongelmaa ei pidä paisutella muttei liioin vähätellä. Sananvapautta on voitava vaalia, jotta niin ennakkoluulot kuin pelot saavat tilaa tulla esiin.
”Kunhan osaa asetella sanansa niin, ettei polje toista ihmistä ja hänen oikeuksiaan. On eri asia sanoa, että susien suojelijat eivät ymmärrä susien metsästäjiä kuin että susien suojelijat tai metsästäjät ovat idiootteja”, tutkija painottaa.
Lisää asiasta:
www.poliisi.fi -> nettipoliisi -> viharikokset
Marko Forssin blogi: markofobbaforss.puheenvuoro.uusisuomi.fi
Reeta Pöyhtäri, Paula Haara ja Pentti Raittila: Vihapuhe sananvapautta kaventamassa,
Suomen yliopistopaino Tampere 2013.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
