Väitöskirjan teko tarjoaa aivoliikuntaa eläkeläiselle

Luin matematiikan historiasta, että sen alan parhaat tulokset tehdään hämmästyttävän nuorena. Elämänkokemukset ovat matemaatikolle rihkamaa, joka kasautuu aivopoimun mutkiin ja hidastaa loogista ajattelua.

Erityisen paha nuorelle matemaatikolle on kuulemma rakastuminen. Se aktivoi liskoaivot ja halvannuttaa otsalohkon niin pahanpäiväisesti, että Nobelin palkinnon voi unohtaa.

Uskon tämän. Olen nimittäin nähnyt muutaman matemaattisesti lahjakkaan nuoren miehen ja vakuuttunut, että matematiikka ja flirtti ovat kaksi kauimpana toisistaan olevaa lahjakkuuden lajia.

Rupesin kuudenkympin paremmalla puolella väsäämään väitöskirjaa ja väittelin äsken, syksyn keltaisten lehtien leijuessa maahan.

Työtä suunnitellessa minulla oli tapana sanoa, että kun vanhukset yleensä maalaavat peiteväreillä vanhustentaloissa maitopurkkeja pysyäkseen henkisesti vedossa, päätin minäkin tehdä jotakin. Jostakin kumman syystä akateemiset kaverini eivät pitäneet vertauksesta, joten lopetin sen viljelyn.

Toden sanoen väitöskirjan tekeminen on aikamoinen homma ja edellyttää perusteellista alan tuntemusta ja tutkimukseen sopivaa mielenlaatua. Ja toki päätä, niin kuin ennen sanottiin.

Tosin jätän väikkärini arvon määrittelyn muille ja poikkean syksyn uudesta suuntauksesta, jossa kirjantekijät eivät suostu siihen, että heidän töitään arvostellaan. He kirjoittavat nettiin kiukkuisen vastineensa ja osoittavat oman narsistisen naurettavuutensa. Täällä maailmassa kun on jatkossakin muitakin mittareita kuin heidän omat itsekkäät suuruuskuvitelmansa.

Sen verran minulla kuitenkin on kanttia sanoa, että kenen tahansa on vaikea sanoa tutkimuksen merkitystä ja merkittävyyttä etukäteen.

Hyödyllisenä pidetty tutkimusalue saattaa menettää hetkessä merkityksensä vaikkapa uuden keksinnön takia. Niin kuin vaikkapa miekanhionta tuliluikun takia. Tai vastaavasti alunperin nollatutkimukseksi merkattu puuhailu saattaa muuttua maailmaa mullistavaksi asiaksi.

Tulemme siihen yleiseen johtopäätökseen, että uteliaisuus on ainoa hyvä asia, joka voidaan etukäteen määritellä.

Joku (matemaattisesti lahjakas?) apinanpoikanen on joskus heitellyt turhanpäiten kookospähkinöitä puusta ja ihmetellyt, miksi toinen pomppii kalliolla ja toinen räsähtää rikki täynnä herkullista maitoa. Ilman tuota apina-Einsteinia kiipeilisimme edelleen savannin reunapuissa tolkuttomia mölisten ja toistemme perskarvoja sukien.

Mutta tottakai on relevanttia kysyä, mikä on hyödyllisintä, mitä me eläkeläiset voimme tehdä. Onko eläkeiässä tehty väitöskirja vain esimerkki tekijänsä jääräpäisyydestä vailla laajempaa yhteiskunnallista järkeä?

Kyllä minäkin asetan lastenlapsista huolehtimisen väitöskirjan rinnalle ja ohi, jos lastenlapsia sattuu olemaan. Sillä kuka muu kuin isovanhempi voi jälkeläiselleen kertoa entisestä hienosta maailmasta, jossa lapset tottelivat ja istuivat kiltisti selkä suorana ja monot yhdessä pulpetissa. Ja taiteilijat tyytyivät kriitikkojen sanaan, eivätkä ryhtyneet mestaroimaan omia tuotoksiaan.

Joka tapauksessa jonkin lajin jalkojen ja aivojen liikuttelu on aina hyödyllistä.

Vaimollani on tapana kertoa, kuinka hänen vanhempansa lähtivät sotainvalidien palvelutaloon liian nuorina, kun kerran sellainen edistysaskel oli saatu aikaan.

Mutta paikassa ei ollutkaan mitään tekemistä. Vaimoni äidille ainoa virike oli kangasliinojen painaminen valmiilla leimasimilla, joka entiselle ryijyntekijälle oli todella turhauttavaa. Viulunrakentajaisällä ei ollut muuta tekemistä kuin television tuijottaminen.

Kuusilapsisen perheen tekemiseen tottuneet vanhemmat totesivat, että tällä ohjelmattomuudella he taantuvat hetkessä ja muuttivat takaisin kotiin.

Minun isoisäni puolestaan teki meidän polttopuumme yli kahdeksankymmentävuotiaaksi. Sen ajan ihmiset ajattelivat, että ihmisen pitää olla hyödyksi paikkansa ansaitakseen. Pikku oppi tämän ajan oikeuksien marisijoille.

Sama vaimoni isä oli kerran ihmetellyt lehden pikku-uutisen otsikkoa: "60-vuotias vanhus katosi metsään".

Minäkään en tunne vielä olevani vanha, mutta odotan innokkaasti pääsyä valoisaksi vanhukseksi. Se on hieno sana, täynnä kokemusta ja kunniaa.