Kissavoimaa

Kuva: Olga Temonen 

Kuva: Jaana Kankaanpää 

Minä en ole yhtään kissaihminen, selitän ystävälleni samalla kun kissamme Muru hyppää syliini kehräämään. “Eikä ole Tuukkakaan, me ollaan itse asiassa molemmat vielä allergisiakin”, jatkan.

Ystäväni katsoo minua epäuskoisesti. Kyllä vain, olen vain käytännössä kissaihminen.

Kun on tarpeeksi pitkään saanut silmät turvoksiin pelkästään jonkun kissanomistajan tapaamisesta kahvilassa, ilman, että on tavannutkaan koko kissaa, alkaa luonnollisesti ajatella, etteivät ne kissat nyt niin kivoja eläimiä minun mielestäni olekaan. Että ei edes tekisi mieleni rapsuttaa, jos sellaisen näkisin.

Näin toimii eläinihmisen puolustusmekanismi.

Ihan ensimmäisenä vuonna maallemuuton jälkeen me kaksi ei-kissaihmistä otimme kuitenkin taloon kissanpennun, koska ajattelimme, että kyllä maalaistalossa nyt yksi kissa pitää olla ja kai siihen allerginen tottuu, jos totuttaa.

Tämä Brežnev-kissa oli aika kiva tyyppi, molempien niiskuttaminen loppui, ja uusi elämä maalla oli kaikkea mitä pitikin. Sitten Brežnev katosi ja olimme talo ilman kissaa.

Muutaman vuoden päästä havahduimme, että meillä taitaa olla hiiriä. Pientä rapinaa siellä täällä, ruokakomeron omenassa melkeinpä söpöjä hampaanjälkiä.

Viriteltiin muutama hiirenloukku, saatiin siimahäntiä kiinnikin ja jatkettiin elämää. Makuuhuoneen ja ullakon välisen seinän välissä kyllä kuului iltaisin kamala rouske. Joku söi seinää.

Ajattelimme että kylläpäs kaikuu, kun hiiri nakertaa. Lisättiin loukkuja, mutta kukaan ei narahtanut.

Yhtenä yönä Tuukka kulki sohvapöydän ohitse ja näki hämärässä, kun sohvapöydän päällä olevasta aukinaisesta sipsipussista kömpi esiin lihava rotta. Makuuhuoneeseen palasi kalpea mies ja päätimme, että pitkästä aikaa taloon hankitaan kissa.

Hommattiin kissa muuten ihan saman tien ja kerralla oikein kaksi aikuista kissaa.

Seuraavan kerran, kun yläkerrasta kuului rapinaa, toimme kissan asialle. Ovi kiinni ja odottelemaan.

Katselimme telkkaria ja unohdimme hetkeksi koko rotta-asian, kunnes oven takaa alkoi kuulua kamala mäiskettä. Kolinaa, törmäilyä, kitinää ja mouruntaa; joko kissasta tai rotasta, emme tienneet kummasta. Lopulta tuli aivan hiljaista. Avasimme varovasti ovea, kumpi selvisi hengissä?

Ullakkohuoneesta tuli tyynesti ulos kissa, joka raahasi mukanaan aivan liian isoa rottaa. Niin isoa, että siitä lähtien olen osannut kunnioittaa joka ikistä kissaa maan päällä.

Kissat kuuluvat maalle. Nyt hiiri- ja rottakantaa tilalla rajoittavat kissaneidit Kita ja kuvassa keimaileva entinen villikissa, nykyinen sohvatyyny Muru.

Kissat ovat raivanneet tiensä minunkin sydämeeni käytännön kautta.

Kaupunkilaisia tuo äskeinen rottatarina heikottaa ja maalaisia naurattaa. Syötittekö tosiaan talossanne rottia pidempäänkin ilman kissaa?

Jos nyt joku meillä jättää telkkaripöydälle yöksi vahingossa sipsipussin tai muuta naposteltavaa, se saa automaattisesti nimen ”rottasnacks”, eikä kukaan enää koske siihen.

Tässä talossa syödään siis herkut heti loppuun. Ja kissoista ei enää luovuta.

Olga Temonen

Tällä palstalla Olga Temonen kertoo elämänsä eläimistä. Olga perheineen

asuu maatilalla Iitissä.