Elokuussa

Elokuu on sadonkorjuun kuukausi. Itselleni tuntuu merkittävälle, että elokuussa on syntymäpäivä sekä sukutilan viljelemistä jatkavalla veljelläni että myös veljenpojalla, joka valmistautuu samaan tehtävään. He jatkavat sukupolvien työtä, joka alkoi pohjoissavolaisella kotikylällämme 1600-luvulla.

Suomi ja maailma ovat muuttuneet toisiksi, mutta maa on pysynyt. Siihen pitää kylvää siemen ja sitten toivoa satoa, ihmisten välttämätöntä ravintoa ja Luojan lahjaa.

Ahkerat ja taitavat viljelijät tekevät työtään monien paineiden alla. Lypsykarjatilan työ on sitovaa ja raskasta sekä fyysisesti että psyykkisesti. Työtunnille ei hintaa juuri kerry. Tuottajahinnat ovat alamaissa. Suurvaltapolitiikan aiheuttamat pakotteet ovat vaikeuttaneet maatalouskauppaa pahemmin kuin koskaan maamme rauhan aikana. Viljelijän velat ovat suuria: kuukausipalkan nauttijaa hirvittäisi ottaa vastaavia pankkilainoja.

Maanviljelijän lähellä kaiken sanojaa ja kommentaattoria löytyy. Ympäristössä vanha käsitys istunee lujassa: talonpojat isännöivät tiluksillaan ja myyvät metsää, jos tinka paikka tulee; mikäpäs hätä heillä.

Maataloustukien ankaria kriitikoita löytyy aina. Heitä, jotka eivät huomaa tukien olevan ennen kaikkea hintatukea kuluttajille. Jos tukia ei maksettaisi tuottajille, maitolitra ja juustokilo maksaisivat moninkertaisesti. Tai vaihtoehto: Ruokaa tuotaisiin ulkomailta hyvin vaihtelevista tuotanto- ja valvonta­oloista.

Suomessa menetettäisiin monta sataa tuhatta työpaikkaa alkutuotannossa, jalostuksessa, kuljetuksessa ja kaupassa. Maaseutu autioituisi ja pusikoituisi yhä enemmän. Ikävää olisi kaupunkilaisten tulla kesämökilleen ja festivaaleilleen, kun ei olisi sitäkään vähää palveluita, mitä nykyiseltä maaseudultamme löytyy.

Onneksi sentään traktorimarssi osoitti, että nyky-Suomessa maanviljelijöitä arvostetaan.

Hyvä Jumala, maamme ja maailmamme Luoja! Rohkaise maamme viljelijöitä ja anna heille ­voimaa. Siunaa heitä ja heidän työtään.