KOUKUSSA SEIKKAILUUN

Soolokisoissa Ohion Lake Hopella viime kesänä. 

Laskuvarjokillan jäätikkökurssi Ruotsin Kebnekaisella kesällä 2005. 

TEKSTI: Katja Koljonen KUVAT: Aino Salimäki ja L. Debompois

Pyöräilemässä Espanjan Bubionissa vuonna 2005.

Seikkailu-urheilija Aino Salimäki, 28, on oppinut reissuillaan yhden erityisen tärkeän asian: Polkupyörän täytyy olla kevyt ja kelluva!

Tämän valtaosalle ihmisistä vieraaksi jääneen elämänohjeen hän oppi kantapään kautta seikkailukisoissa Lapissa. Kesken joen ylityksen pyörän raskas runko hörppäsi vettä ja Salimäki meinasi upota pyöränsä alle.

Kevyen pyörän lisäksi seikkailu-urheilijalla on oltava huippuunsa hiottu kunto, luja tahto ja tietysti rautainen annos seikkailumieltä.

Seikkailu-urheilu eroaa triathlonista ja muista yhdistelmälajeista siinä, että kisan aikana suunnistetaan ja kerätään rasteja. Salimäen mielestä juuri siitä syntyy lajin koukuttava yllätyksellisyys.

”Kun reitti ei ole entuudestaan tiedossa, matkan varrella sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Lisäksi kisoissa on kivoja yllätysrasteja, kuten köysiratoja tai kiipeilyä.”

Salimäen mukaan toimiva tiimi on seikkailuissa kaiken a ja o. Kaikki kisan vaiheet reittivalinnoista varuste- ja ruokahuoltoon pähkäillään yhdessä. Paljonko kullekin etapille on käytettävissä aikaa ja kuka kantaa mitäkin? Missä kohdassa saadaan seuraavan kerran vettä tai ruokaa? Jos suunnitelma on hutera, saattaa kisa tyssätä kartan katoamiseen tai pyörän kumin puhkeamiseen.

Matkan varrella voi iskeä myös nestehukka. Salimäki muistelee, että Kentuckyssa Yhdysvalloissa kävi kerran niin, ettei joukkue saanut 11 tuntiin vettä saati ruokaa. Silloin tiimiläiset joutuivat rutistamaan itsestään viimeisetkin mehut päästäkseen huoltopisteelle.

Seikkailu-urheilijalle nälkä ja kipu ovat tuttuja tuntemuksia.

”Silloin kun vaatteet ovat märät, lihaksia särkee, polvet ovat ruvella ja ham-

paat kalisevat kylmyydestä, tulee mieleen, että eikö mulla ole parempaa tekemistä perjantai-iltana”, Salimäki nauraa rämäkästi.

Maaliin tultua mielen valtaa kuitenkin hyvänolontunne. Terve fyysinen väsymys ja itsensä voittaminen peittoavat reitin varrella koetut vastoinkäymiset; nälän, kylmyyden ja eksymiset.

Myös Salimäen miesystävä on seikkailija henkeen ja vereen. Pari on monesti kisannut yhdessä sekajoukkueiden sarjassa. Kun Salimäeltä on loppunut puhti kesken, kumppani on kantanut hänen varusteitaan ja auttanut juoksemisessa tai pyöräilyssä.

”Pitkissä kisoissa uupunutta joukkuetoveria voidaan vetää perässä vyötäröille tai pyöriin sidotun paksun kuminauhan avulla”, hän selventää.

Seikkailukisojen kesto vaihtelee muutamasta tunnista useaan päivään. On tavallista, että yhdessä päivässä edetään lihasvoimin 80 kilometriä. Matkan varrelle osuu niin metsäteitä, jokia kuin soitakin. Etapit taitetaan juosten, pyöräillen, meloen, uiden ja Suomen oloissa usein suossa rämpien.

Matkan varrelle on järjestetty huoltopisteitä, joissa voi päivittää varusteitaan.

Nykyteknologian, kuten gps-laitteiden käyttäminen on ehdottomasti kielletty. Sen sijaan jotkut erikoisvarusteet, kuten kanootin purje, ovat monesti sallittuja.

Salimäki on seikkaillut myös kaupunkikisoissa, mutta hänen mielestään viemäreissä ryömiessä tulee nopeasti raikasta luontoa ikävä.

”Hyvin järjestetyt seikkailukisat vievät osallistujat Suomen kauneimpiin paikkoihin. Maisemia pääsee ihastelemaan kukkuloilta ja koskien päältä eli paikoista, joihin ei tulisi muuten mentyä.”

Seikkailukisojen sesonki on kesällä, mutta kyllä talvellakin pääsee harrastamaan. Talvella Salimäki hiihtää, lenk-

keilee, ui ja polkee vimmatusti kuntopyörää. Hiihtoloman kruunaa vaellus jäätiköllä.

Seikkailukärpänen puri Salimäkeä vuonna 2002. Sen jälkeen hän on osallistunut ainakin 20 seikkailu- ja yhdistelmäurheilukilpailuun muun muassa Suomessa, Virossa ja Yhdysvalloissa.

Kilpailujen suosiosta kertoo se, että joihinkin niistä anotaan pääsyä lähettämällä järjestäjille henkilökohtainen urheiluansioluettelo. Joulukuussa Karibian Guadaloupella järjestettyihin kisoihin Salimäen ja Noora Sinisalon tiimi valikoitui satojen ehdokkaiden joukosta.

Kisassa kilpailijoille annettiin tehtäväksi kerätä matkan varrella kulttuurielämyksiä ja haastatella paikallisia ihmisiä, mikä oli hyvää vastapainoa fyysiselle suorittamiselle.

Salimäen muistot Karibialta ovat lämpimät siitä huolimatta, että hän loukkaantui siellä ensimmäistä kertaa vakavammin. Liukastuminen juostessa repäisi takareiden irti kiinnityskohdastaan. Loppukisan Salimäki linkkasi tuskissaan.

Reisi leikattiin Suomessa uudenvuodenaattona. Toipuminen on lähtenyt hyvin käyntiin ja tavoitteena on päästä kesällä kisaamaan kotimaan Endurance quest -kisoihin. Joutilaana olo on himourheilijalle todella vaikeaa. Painokin on pudonnut lihasten surkastuessa.

Salimäki purkaa tarmonsa väitöskirjan kirjoittamiseen. Hän valmistuu lähivuosina Teknillisestä korkeakoulusta tohtoriksi. Väitöskirjaa ohjaa pro-

fessori Ohion yliopistosta, joten Salimäki on asunut jo pari vuotta Yhdysvalloissa. Seuraavaksi hän muuttaa miehensä perässä Espanjaan.

”Siellä on muuten hyvät pyöräilymaastot”, urheilijan silmin maailmaa katsova neito tietää.