Festari-Suomi on ihmeellinen maa

Joka kesä haluan edes yksille festivaaleille, nuorempana kiersin useita, joskus jopa työkseni. Tänä kesänä päädyin helposti lähestyttävään perhetapahtumaan Pohjois-Karjalassa, Rääkkylän Kihaukseen.

Siellä meitä oli seitsemänsataa ihmistä tunkeutuneena koulun jumppasaliin kuuntelemaan Tuure Kilpeläistä ja Kaihon karavaani -orkesteria.

Hytkyin mukana radiosta tutuissa kappaleissa. Seurue takanani osasi ulkoa laulajan koko tuotannon. Artisti teki hikipäässä töitä lavalla, jotta me, yleisö, saisimme sitä, mitä olimme tulleet hakemaan: energisen keikan.

Mistä me kaikki tulimmekaan, arkisista koloistamme, työpaikoilta tai lomamökkien saunarannoista, viettämään iltaa isossa joukossa?

Muutamille esiintyjät olivat tärkeintä, toisille taas tapahtuma ja osallistuminen sinällään.

Lukeuduin jälkimmäisiin. Halusin aistia kokonaisuutta, olla paikalla siellä missä tapahtuu, nähdä ihmisiä ja kuulla jotakin uutta kansanmusiikin laajasta kirjosta.

Parhaiten pystyin lumoutumaan paikallisten muusikkojen iloisista esityksistä ja vierailevan EVA-trion solistin Essi Wuorelan sydämellisestä huumorista.

Musiikin soljuessa ympärilläni ajatuksetkin taisivat liikahtaa – ainakin arki häipyi taka-alalle.

Ei tapahtunut mitään suurta heräämistä, mutta suurta kiitollisuutta tunsin tapahtuman järjestäjiä kohtaan.

On ylellistä ajella halki suomalaisten kesämaisemien, risteillä lossilla, pysäköidä niitetylle pellolle, marssia kuuntelemaan jonkun toisen ideoimaa ja toteuttamaan ohjelmaa sekä vielä herkutella jonkun toisen paistamilla letuilla ja makkaroilla – ja passiivisena vain sain katsella ympärillä vellovaa ihmisvirtaa.

Maaseutufestivaalit ja kesäteatterit ovat upeita voimanponnistuksia.

Joka kerta kannattaa lähteä liikkeelle. Muistan jotain jokaiselta festivaaliltani. Ja kesäteattereistakin jokin jälki syöpyy mielenpohjalle, jos ei muuta niin maisemat, seura ja säätilat.

Se, että tapahtumia todella dramaattisesti vaihtelevien kesäsäiden armoille uskalletaan valmistella, osoittaa suomalaisten uskovan kulttuuriin.

Pelkästä rahankiilto silmissä -toiminnasta ei voi olla kyse. Järjestäjien ja tekijöiden täytyy itsensäkin nauttia kulttuurista. Tykätä tuntikausia soittamisen harjoittelusta askeettisissa harjoitushuoneissa ja käsikirjoituksen ulkoa opiskelusta sekä tietenkin mahdollisuuksien tarjoamisesta toisille: lupauksille ja ammattilaisille.

Monet surut on karkotettu kesäteatterinäytelmien harjoituksiin. Sen harrastajanäyttelijät ovat haastatteluissa moneen kertaan todistaneet.

Eroon on päästy myös esiintymisjännityksestä, yksinäisyydestä, ulkopuolisuuden tunteesta ja joutoajasta.

Ihailen valtavasti talkookahvittajia, harrastajanäyttelijöitä ja järjestysmiehiä.

He edustavat sitoutuneisuutta, uhrautuvaisuutta ja todellista kulttuurirakkautta.

Vielä on tapahtumia jäljellä. Ei kun lähdetään katsomaan ja ihmettelemään, että tällaistakin Suomessa on!