Puutarha on muistoja tulvillaan – kerro meille omasi!

Jos myisin talon, puutarha on se, jota jäisin eniten kaipaamaan. Kuva: Satu Lehtonen

Mielipide|Piha ja puutarha

28.4.202207:30

Kolumni

Satu Lehtonen

Kun maailman pahuus vyöryy päälle liian raskaana, lähden ruopsuttamaan pihaa. Pakko saada sotauutiset hetkeksi pois päästä.

Tekemistä riittää, sillä talven raskas lumimassa katkoi ennätysmäärän oksia puista ja pensaista.

Ensimmäiseksi käsittelyyn joutuu etupihaa hallitseva rungollinen terijoensalava. Sen oksisto on runsaassa 30 vuodessa kasvanut halkaisijaltaan seitsenmetriseksi täydelliseksi palloksi – tosin viime talven jäljiltä pallossa on isoja aukkoja.

Kun katkon oksia, ajatus palaa puun istutukseen: kuinka kaivoin sille kuoppaa ja kuopus auttoi. Hän istui maassa syötävän suloisena sinisessä takissaan ja pinkissä pipossaan, oma pikku muovilapio kädessä, ja hymyili säteilevästi. Miten onnellista ja kepeää muistankaan elämän silloin olleen.

Pihajasmiketta pitäisi hiukan kaventaa. Sekin saa muistot tulvahtamaan mieleen.

Isä toi taimen siinä vaiheessa, kun taloa vasta rakennettiin eikä pihan hahmottumisesta ollut tietoakaan. Hän teki sille istutuskuopan hiekkakasaan pihatien pieleen. Siihen, väliaikaiseksi tarkoitettuun paikkaan se jäi, koska siihen se parhaiten sopi.

Jasmike kukkii joka kesä isän syntymäpäivänä, ja hän sai siitä aina onnittelukimpun. Viimeiset yli kymmenen vuotta olen vienyt synttärikimpun isän haudalle.

Takapihan kaksi koivua selvisivät lumitalvesta vaurioitta. Niitäkin jään tuijottelemaan.

Sain taimet hyvältä ystävältä, ja siitäkin taitaa olla jo 30 vuotta. Se oli se kesä, kun innostuimme molemmat kotiviinin teosta ja maistelimme sitten kammottavan makuisia tuotoksiamme iltaisin yhdessä. Siihen kesään mahtui paljon naurua.

Istutin koivut aikanaan kahden metrin päähän toisistaan. Haaveilin salaa, että saisin niiden väliin joskus ripustettua riippumaton, vaikka arvelinkin, etteivät ne minun elinaikanani kasva riittävän suuriksi.

Kasvoivatpa kumminkin! Yksi riippumatto on jo kulutettu puhki. Tosin kulutusta lisäsi orava, joka päätti repiä riippumaton hapsut pehmusteeksi pesäänsä.

Saarni kurottelee jo oksiaan kadun puolelle, joten sitä on pakko hiukan nipistää, ennen kuin kunnalta tulee asiasta uhkavaatimus.

Se kasvoi aikanaan kotitilalla navetan edessä, mutta mittaa sille ei kertynyt, haaroja vain. Syykin selvisi: hevosella oli tapana haukata sen latvaa ohi mennessään.

Isä pelasti saarnin minun pihaani, ja täällä se on viihtynyt hyvin. Kaksihaaraisen puun paksummalla rungolla on jo yli metri ympärysmittaa, ja sen se rosoisella kuorella viihtyvät upean väriset jäkälät. Puu on kaunis kaikkina vuodenaikoina ja minulle valtavan rakas.

Jos myisin talon, puutarha on se, jota jäisin eniten kaipaamaan.

Monta tuntia hujahtaa puutarhahommissa huomaamatta. Työt ovat edenneet rivakasti ja sotauutiset unohtuneet, kun olen sukeltanut syvälle muistojen syövereihin.

Ja tästäpä tulikin mieleeni: MT:n toukokuun puutarhateemasivulla kerrotaan kasveista, joihin liittyy vahvoja muistoja ja tarinoita. Toivomme teiltä, hyvät lukijat, muisteluita omista tärkeistä huone- tai puutarhakasveistanne! Tarinat ja kuvat voi lähettää osoitteeseen maatalous@mt.fi.

Kirjoittaja on MT:n toimittaja.