Eija Muukan elämän kirjassa on ollut monta lukua ja erilaisia käänteitä. Setä kirjoitti onnittelukorttiin: Eijan latu on kuin satu.
Uusi lehti elämässä
Käännekohtia
Eija Muukka on opetellut ottamaan haasteita vastaan, olipa kyse lehmien lypsämisestä tai tohtoriksi väittelemisestä. Aina se ei ole ollut helppoa. ”Otan kaiken vähän liian tosissani.”
TEKSTI: Riitta Mustonen KUVAT: Jaana Kankaanpää
Naimisiin piti päästä
Eija Muukka, 53, oli aina halunnut opiskella ravitsemusterapeutiksi. Mutta nuorena emäntänä hän ei arvannut, että eräänä päivänä hän väittelee Kuopion yliopistossa tohtoriksi ravitsemustieteestä.
Niin kuitenkin tapahtui viime elokuussa. Eija Muukan väitöstutkimuksen aiheena oli Luomun tie päiväkotiin: Luomuruokailun toteutettavuus ja ravitsemuksellinen merkitys päiväkotilapsille. Muukka on nyt filosofian tohtori ja laillistettu ravitsemusterapeutti.
”Vaikka en ole yhtään päivää tehnyt niitä terapeutin töitä. Eivät tittelit minulle merkitse mitään”, Eija Muukka toteaa vaatimattomaan tapaansa. Tohtorin tutkinto ei tosiaan takaa työtä – Eija on tehnyt jo pitkään määräaikaisia hankehommia ja odottaa nytkin tietoa, jatkuvatko työt lähikeittiöhankkeessa.
Mutta Eija Muukka on oppinut, että elämä kantaa, kun siihen uskaltaa heittäytyä, eikä haasteita kannata pelätä. Opiskelemaankaan hän ei olisi ryhtynyt, jos olisi ennalta tiennyt, miten kovasta urakasta on kyse.
”En ollut yhtään tajunnut, miten vaikeaa yliopistossa opiskelu on, mutta minä halusin ne tiedot eli mitä ravitsemus vaikuttaa ihmisen terveyteen. Kun menin yliopistoon, en ollut koskaan käyttänyt edes tietokonetta. Olin ajatellut, että tuota minun ei tarvitse ikinä opetella.”
Emäntäkoulua kantapään kautta
Eija Muukka on kotoisin Valkealasta Kymenlaaksosta. Isä oli perunanviljelijä ja koneurakoitsija. Naapurikylän pojat kutsuivat Eijaa Perunakeisarin tyttäreksi. Eija kärsi siitä, että kaikki tunsivat hänet, ja ajatteli, että aikuisena minua ei tarvitse kenenkään tuntea.
Kotona Eijaa ei patistettu opiskelemaan. ”Vanhemmat oli aika huoletonta sakkia. Eivät he ikinä hoputtaneet mihinkään, mutta olivat kyllä tukena ja tyytyväisiä, kun pääsimme elämässä eteenpäin.”
Niinpä keskikoulun jälkeen Eija hakeutui ammattikouluun ravintola-alan peruslinjalle ja kävi sen jälkeen puoli vuotta piikomassa Lontoossa. ”Opettaja kannusti pyrkimään kotitalousopettajaksi, mutta eikö mitä, menin 19-vuotiaana naimisiin ja perustin perheen.”
Aviomies löytyi naapurikunnasta ja häitä vietettiin vuonna 1975. Pariskunta muutti miehen kotitilalle appivanhempien kanssa samaan taloon asumaan ja Eija kävi Kouvolassa töissä.
Pari vuotta myöhemmin syntyi tytär ja vuonna -79 poika. Sukupolvenvaihdos tilalla tehtiin vuonna -83 ja lypsykarja siirtyi kokonaan nuorenparin vastuulle.
Eija lypsi lehmiä ja harjoitti ohessa luomupuutarhaviljelyä. Oppia viljelyyn sai biodynaamiselta yhdistykseltä, jonka kursseja nuori emäntä kävi ahkerasti. Kerrankin viisi päivää Hauholla kompostikurssilla. Nyt se naurattaa.
Oma väki hymähteli hyväntahtoisesti, mutta huomasi pian, että tuotteet olivat laadukkaita ja säilyivät pitkälle kevääseen, kun naapureilta jo pilaantuivat.
Vihannesten myyjänä Eija sanoo olleensa ihan toivoton. ”En olisi raaskinut ottaa hintaa. Olisin vain lahjoittanut tuotteet.”
”Ei koskaan avioeroa”
Eija ei nuorena halunnut mennä emäntäkouluun, koska siellä olisi pitänyt harjoitella pari viikkoa navetassa. Maatilan emäntänä hän saikin sitten tehdä navettahommia kymmenen vuotta.
”Siitä opin, että aina kannattaa ottaa haaste vastaan tai se tulee myöhemmin eteen kovimman kautta.”
Emännän työ oli kiireistä, lapset olivat pieniä ja tunnollisena tyyppinä Eija halusi tehdä kaiken itse. ”Ei tullut mieleenkään, että mitään ostettaisiin valmiina. Ei se aina niin helppoa ollut, mutta ei ollut vaihtoehtoa.”
Nuori emäntä sai itselleen vielä lisää töitä, kun ajatteli, etteiväthän nuo miesten työt nyt niin vaikeita voi olla, ettei nainen niistä suoriutuisi. Eija harjoitteli traktorilla kyntämistä ja muita peltotöitä.
”Kaikissa töissä taisi olla enemmän intoa kuin taitoa”, Eija myöntää nyt, kun muistelee ensimmäisiä kyntöjään. ”Siinä oli kyllä haukkumisen paikka.”
Ystävien tuki korvaamaton
Isännän allergian takia tila joutui luopumaan lehmistä. Lääkäri laittoi miehen uudelleenkoulutukseen.
Uusi tilanne toi kriisejä avioliittoon. Myös Eijalle tuli halu muuttaa elämäänsä. Hän ilmoittautui Kouvolaan iltalukioon.
”Ajattelin opiskella vain kieliä, mutta rehtori kannusti ottamaan muitakin aineita. Opiskelu olikin tosi ihanaa, ahmin esimerkiksi historiaa ihan innolla.”
Parissa vuodessa Eija suoritti lukion ja sai valkolakin vuonna 1992, 37-vuotiaana.
Avioliiton ongelmat johtivat seuraavana vuonna avioeroon. Vaikka Eija nyt sanookin, että ero oli hyvä koulu ja väistämätön, se oli kova paikka. Eija ei olisi halunnut erota.
”Äitini vanhemmat olivat eronneet, kun äiti oli pieni, ja itse ajattelin, että en koskaan eroa. Tykkäsin asua maalla ja olla emäntä. Mutta niin vain kävi.”
Vaikeinta oli luopua haaveista
Oli selvää, että Eija muuttaa tilalta pois, asuivathan taloa vielä aviomiehen lisäksi tämän vanhemmat. Lapset olivat 13- ja 15-vuotiaita ja vanhemmat päättivät, että he jäävät vuodeksi asumaan isän kanssa ja saavat sen jälkeen valita, kumman luona asuvat. Tilalle tuli pian myös uusi emäntä.
”Olihan se ihan kauheaa, katastrofi, nöyryyttävää. Kaikki tiesivät ja tunsivat meidät.”
Eija sanoo selvinneensä tilanteesta hyvien ystävien avulla ja puhumalla, ilman mitään turruttavia lääkkeitä. Läheisiä ystäviä oli neljä, lisäksi omat sisarukset ja vanhemmat tukivat, minkä voivat.
”Ystävät eivät tuominneet ketään, he vain kuuntelivat. Muistan, kuinka heräsin kolmen aikaan yöllä, mutta ennen kuutta en kehdannut kellekään soittaa, että olisin saanut sitä ahdistusta purettua. Pakko oli puhua, sillä asiat pyörivät vain mielessä ja kaikki katkeruus on käytävä läpi, ettei musertuisi.”
Eija kyseli tuttavaltaan, koska tämä kauhea olo loppuu, ja sai vastaukseksi, että kyllä siihen vuosi menee.
”Meni lähes viisi vuotta ennen kuin tuli yhtäkkiä sellainen olo, että hei, nyt tämä on selvitetty.”
Koko elämänpiiri meni uusiksi
Vaikeimpana asiana avioerossa Eija Muukka pitää sitä, että joutuu luopumaan haaveistaan.
”En ollut ajatellut, että perheeni hajoaisi. Olin pettynyt itseeni.”
Eijaa huvittaa, että naisena hän rupesi heti etsimään syytä eroon itsestään. ”Vian ei välttämättä tarvitse olla kummassakaan. Uskon, että elämässä ollaan vähän kuin koulussa. Tulee tilanteita eteen, ja jokainen yrittää selvitä niistä. Erossa tuli käytyä monta luokkaa ihmissuhdekoulua.”
”On paljon omista ajatuksista kiinni, miten elämään suhtautuu. Odotan mielenkiinnolla, millaisia haasteita seuraavaksi tulee vastaan.”
Toteuta unelmasi, kun vielä voit
Uusi elämä kaupungissa oli täysin erilaista kuin maatilalla. Eija muistaa, miten hän pienessä kerrostaloyksiössä kuunteli haikeana lumiaurojen kolistelua kadulla. Enää ei tarvinnut tehdä lumitöitä. Eikä lämmittää uunia – jokapäiväinen homma entisessä kodissa.
Vuoden päästä erosta Eija pääsi opiskelemaan Kuopion yliopistoon. Poika muutti äidin kanssa Savoon ja tytär jäi isän luokse.
Avioerossa käy usein niin, että yhteys entisen puolison sukuun katkeaa. Eija oli asunut anopin ja apen kanssa samassa talossa kaksikymmentä vuotta, mutta eron jälkeen meni seitsemän vuotta ennen kuin hän tapasi näitä uudelleen. Entisen puolison kanssa yhteydenpito liittyi vain lapsiin.
”Pyysin, etteivät ystäväni ja sukulaiseni moittisi entistä miestäni minun kuulteni. Niin sain tehdä surutyöni rauhassa. Lapset eivät koskaan kertoneet isänsä elämästä minulle eivätkä minun elämästäni isälleen.”
Nyttemmin kaikki ovat hyvissä väleissä ja tapaavat toisiaan perhejuhlissa.
Eijan elämään ei ole tullut uutta miestä. ”En tiedä, osaisinko edes seurustella. Olen käynyt niin vaikeita asioita läpi. Ja on ollut niin paljon tekemistä.”
Viisikymmenvuotislahjakseen Eija tarjosi itselleen kuukauden matkan Peruun ja Boliviaan. Hän on aina ollut kiinnostunut alkuperäiskansoista ja toteutti näin pitkäaikaisen unelmansa.
”Elämää pitää elää. Lapset kannustavat, että nauti nyt elämästä, matkustele ja tee mitä haluat.”
Eija on perinyt isältään sairauden, joka johti isän sokeutumiseen 65-vuotiaana. Senkin tähden hän ajattelee, että jos jotain haluaa tehdä ja nähdä, sitä ei kannata odottaa eläkepäiviin asti.
Yksi haave on vielä toteutumatta. Heti yliopistoon päästyään Eija ilmoitti, että häntä kiinnostaa Suomen huoltovarmuus ja siitä hän aikoo tehdä gradun. Gradu valmistui, mutta vielä ei ole ilmaantunut asiaan liittyvää työtä.
”Ei minulla enää tässä iässä ole mitään urahaaveita. Mutta lähdin opiskelemaan sitä varten, että voin suunnitella poikkeusolojen ruokahuoltoa. Kun ikää tulee, jaksaa kyllä odottaa. Ja voihan olla, että jotkut asiat jäävät vain haaveiksi.”
”Elämää pitää elää. Lapset kannustavat, että nauti nyt elämästä, matkustele ja tee mitä haluat.”
Onnea elämässäni on vapaus. Parasta aikaa oli se, kun lapset olivat pieniä – tai ehkä paras aika on vielä edessä päin.
Kadun sitä, että olen ollut aiemmin liian varovainen ottamaan vastaan haasteita.
Keittiössäni ei tehdä nykyisin kovin paljon ruokaa.
Jääkaapissani on aina juustoa, maitoa, rasvaa ja vaikka mitä. Se on aina täysi.
Tärkein tavarani on silmälasit. Ilman niitä en tule toimeen.
Sain 50-vuotislahjaksi sedältäni muistitikun. Jos olisin elänyt aiemmin, olisin ehkä saanut keinutuolin tai shaalin.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
