Pelkoa ja houkutusta: Avanto on nyt viikkoni huippuhetki ja sosiaalisen elämän peruspilari

Mielipide|Hyvinvointi

18.1.202321:30

Kolumni

Simo Ralli

Löysin tuon mustan aukon noin kymmenen vuotta sitten. Se oli kiinnostanut minua jo kauan, mutta rohkeuteni, uskallukseni, tietotaitoni eikä ikäni antanut vielä lupaa löytää tuota ihmeellistä hyvää oloa, jännitystä ja mysteeristä rentoutta tuovaa universumin ihmettä. Se kutsui hulluudessaan luokseen, mutta järki sanoi että älä mene.

Ihminen on onneksi utelias, uusia asioita etsivä ja rajojaan koetteleva elukka. Samanmieliset ystävät houkuttelivat matkalle mukaan, ja lopulta halusin kaiken järjen vastaisesti sukeltaa tuohon mystiseen mustaan aukkoon.

Nyt tuo aukko kuuluu talvisin jokakeskiviikkoiseen huippuhetkeen, arkisen aherruksen katkaisijaksi, tällaisen vajavaisen, miehisen, sosiaalisen elämän peruspilariksi. Kyllä vaan, olen käynyt kymmenisen vuotta talviuinnissa, jota myös avannoksi kutsutaan.

Valmistautuminen kylmään kylpyyn alkaa jo aamusta. Jokin pieni ihoväristys menee läpi kehon, kun muistaa, että tänään viideltä mennään. Whatsapp-ryhmä laulaa ja autolla kerätään porukka kasaan.

Neljä miestä, uimahousut, pyyhkeet ja haisevat uimakengät sulloutuvat autoon. Kuullaan ensimmäiset viikon uutiset. Saunamaksu järjestäjille ja väki lämpenemään lauteille.

Lauseet ja vitsit lentävät, kun valmistaudutaan ensimmäiseen pulahduksen. Löylyä heitetään lisää, ikään kuin kukaan ei haluaisi mennä, kunnes joku parahtaa: Olisko aika?

Ja sitten mennään. Matka saunalta laiturille on muutama kymmenen metriä. Näemme lumienkeleitä polun varrella. Naisia tulee vastaan, tehkääs peräässä, virkkovat. Ei kiitos, kylmä vesi riittää. Avantonaisille ei pärjää kukaan.

Saavun laiturille, näen mustan veden, kuulen uppopumpun surisevan ja pulputtavan vettä. Se pitää aukon sulana.

Pakkasta on kymmenkunta astetta ja vesi vähän yli nolla-asteista. Tässä vaiheessa tulee jokainen kerta ajatus, miksi? Miksi olen täällä taas? Kotona voisin katsoa urheiluruutua.

Kavereiden sosiaalinen paine kuitenkin toimii eikä perääntymistä voi edes harkita. Ensimmäinen askel alas tikkaita. Vesi on jäätävää, mutta laskeudun päättäväisesti alaspäin.

Sitten tulee se hetki, hetki, jolloin olen sekunnin kymmenesosan ajattelematta mitään. Aivot sulkeutuvat, kroppa lopettaa informaation antamisen ja kädet irtoavat tikkaista. Pudottaudun veteen ja vaistomaisesti huudan. Kylymää! Tiedän, ettei kukaan nyt auta, ja jo neljän sekunnin kuluessa olen sinut tuon jäätävän veden kanssa.

Miljoonat solut ovat paniikissa ihoni alla. Mitä ihmettä nyt tapahtuu? Kahdeksastakymmenestä plusasteesta melkein nollaan sekunnissa. Koko ruumis on hälytystilassa. Lämmittämään! Hei solusoturit, nyt värisemään ja lämmittämään tuota hullua miestä!

Uintityylejä on monia. Monet pulahtavat veteen ja nousevat ylös, jotkut uiskentelevat kauemmin. Minä kuulun jälkimmäiseen kastiin. Alkujärkytyksen jälkeen pystyn uimaan jopa minuutin verran. Nousen vedestä ylös, kun alkaa kunnolla kipristellä ja miehuuteni alkaa olla koetuksella.

Vauhdilla ylös ja matkalle saunaan. Saunaan ei ole mitään kiirettä, ilma tuntuu lämpimältä. Minun nivelissäni virtaa mielihyvähormonit ja tuntuu kuin mikään ei enää riivaisi, alkaa naurattaa. Nuan vain, tuli taas universumin ihmeellinen musta mysteeri aukaistua.

Toistamme rituaalin kolme kertaa. Se on hyvä määrä.

Saunanjälkeiset otetaan kuppilassa ja vielä viimeiset viikkouutiset ja vitsit kerrotaan. Uni tulee silmään nopeasti, kun kotiin pääsee. Tiedän, mitä hyvä olo sielussa ja kropassa tarkoittaa. Silti iho värähtää, kun muistan, että ensi viikolla mennään taas.

Kirjoittaja on teuvalainen maanviljelijä ja Elonkerjuu-yhtyeen kitaristi.