Vähänpä omistajan sana painaa

Mielipide

27.6.201802:00

Kolumni

Hanna Lensu

Puut ovat varttuneet rinteessä 80 vuotta. Olet niitä vaalinut ja hoitanut, ja niin on tehnyt pari sukupolvea sinua ennen. Nyt puiden kasvu näyttää hiipuneen ja sienitauti näivettää jo ensimmäisiä yksilöitä. Kun puulla on kova kysyntä, nyt olisi otollinen aika pistää puut pinoon ja istuttaa ensi keväänä uusi puusukupolvi kasvamaan.

Vaan ei se välttämättä niin vain käy. Jos metsäsi sattuu sijaitsemaan Espoon kaltaisessa laajentuvassa kaupungissa ja sen virkamiehet ovat vakuuttuneita siitä, että metsäsi on asukkaiden tärkeää virkistysaluetta tai maisemallisesti arvokasta, niin yksikään puu ei kaadu ilman lupaa.

Olet maksanut tunnollisena kansalaisena veroja vuosikaudet. Olet ehkä rakentanut tilallesi metsäautoteitä, joita virkistyskäyttäjät ovat hyvillä mielin myös hyödyntäneet.

Tästä kaikesta kiitoksena kaupunki vaatii sinua hakemaan usean sadan euron hintaista maisematyölupaa. Sen jälkeen kaupunki päättää puolestasi, saatko ryhtyä omalla maallasi metsätöihin, jotka täyttävät metsälain ja ympäristön sekä lajien suojelua koskevien lakien vaatimukset.

Sillä olisihan vallan holtitonta, jos maanomistaja noin vain saisi ryhtyä omilla maillaan huseeraamaan ja päättämään, mitä siellä tapahtuu. Ellei touhua pystytä kieltämään niin ainakin sitä on tarkasti vahdittava.

Mitä nyt piipertäjien Espoosta, tehkööt vaikka koko metropolin metsistä puistoa, voi joku ajatella. Mutta. Ei kyse ole vain yhdestä kaupungista – virkistyskäytön paineita on paljon useammallakin paikkakunnalla.

Ja ennen kaikkea kyse on asenteesta. Siitä, että virkamiehet ja kuntien päättäjät varjelevat yhteiseksi kokemaansa etua lätkimällä maksuja, lupaehtoja ja kieltoja.

Asioin työssäni paljon maankäytön eri osapuolten kanssa. Moni pöydän toisella puolella istuva, siis yksityisen maanomistajan vastapuoli, vakuuttaa lausunnoissaan yhteistyöhalukkuuttaan. Totta on kuitenkin vain toinen puoli.

Olipa kyse teistä, maakaapeleista tai kaupunkien hankkeista, niin maanomistajien kanssa asiointi koetaan usein inhottavaksi pakkopullaksi, joka on vain pakko hoitaa. Tästä työvaiheesta koetetaan päästä mahdollisimman nopeasti eroon. Mieluiten siten, että mitään neuvoteltavaa maanomistajien suuntaan tai kustannuksia ei voi tulevaisuudessa syntyä.

Luultavasti tällainen ajattelutapa ei ainakaan ole vähenemään päin. Yhä useampi virkamies ja sopimusneuvottelija on betoniviidakon kasvatti, jolla ei ole minkäänlaista omakohtaista kosketusta yksityiseen maanomistukseen.

Mutta ei hätää. Kaikkeen löytyy ratkaisu. Eräs lukija otti yhteyttä Espoon tapauksesta inspiroituneena, ja hänellä oli hyvä ehdotus asian kehittämiseksi.

Jos kerran kaupungilla on kysyntää virkistysmetsille ja maanomistajalla on siihen soveltuvaa aluetta, ei kai tunnollinen suomalainen virkamies ratkaise asiaa toista osapuolta tylyttämällä. Pistetään pystyyn neuvottelut, jossa kaupunki maksaa virkistysvuokraa ja maanomistaja pitää huolen siitä, että hänen metsänsä on viihtyisä ulkoilupaikka.

Bisneksen päälle luulisi pääkaupunkiseudultakin löytyvän ymmärrystä.