Syrjäkylien kaupat ja muut palvelut ovat yksi toisensa jälkeen sulkeneet ovensa.
Kaukana kaikesta Kaukana kaikesta
Tie Savukosken kirkolta Kemihaaraan ei paljon mutkittele. Etäisyyttä on satakunta kilometriä. Taustalla siintää Korvatunturi.
Mauri Aarrevaara ja Eeva-Maria Maijala luotsaavat Suomen harvaanasutuinta kuntaa.
Riitta Kilpimaa (vas.) ja Pirjo Wessman pullottamassa Lapin jängän kastiketta, jota Korvatunturin Maa jalostaa hillasta.
Vartioupseeri Juha Seurujärvi ymmärtää savukoskelaisten huolen vartioasemasta.
Kemihaaran Loma sijaitsee lakkautetulla rajavartioasemalla aivan Kemijoen haarassa. Hirsinen rantasauna lämpiää matkailijoille harva se päivä.
Savukoski on kaukana kaikesta, mutta savukosk elaisten mielestä ihan keskellä. Ainakin keskellä erämaata ja aivan Kor vatunturin juurella.
Korvatunturin juurella
Erämaa ja Korvatunturi houkuttelevat Savukoskelle matkailijoita, ja matkailu on katsottu kunnan henkiinjäämisstrategiassa lähes ykkösasiaksi. Suomen harvaanasutuimman kunnan väkiluku on pudonnut kymmenessä vuodessa kolmanneksen 1 200:aan ja kunnan merkittävin – ja lähes ainut – teollisuuslaitos on marjanpuhdistamo, joka työllistää kymmenisen henkeä.
”Ei me täällä toistemme paitoja pesemällä voida elää”, tunnustaa elinkeinoasiamies Eeva-Maria Maijala.
Itärajan pinnassa Lapissa sinnittelevä Savukoski tunnetaan äärimmäisyyksistä. Kunta on ehkä Suomen alkutuotantovaltaisin. Metsä- ja porotalous ovat tärkeitä. Isossa kunnassa jokaista asukasta kohti on kuusi neliökilometriä pinta-alaa. Taitaapa kunta olla myös Suomen poikamiesvaltaisin, arvelee Maijala.
”Jos joku kolkka on Suomen syrjäisin, sitä pitää myydä. Äärialue vetää matkailijoita”, Maijala uskoo.
Säät eivät tosin aina suosi matkailua ja siihen kiinteästi liittyvää metsästystä ja kalastusta. Savukoskelaiset arvelevat, että heidän kolkkansa oli kuluneena kesänä Suomen sateisin. Vain kahdeksan sateetonta päivää osui juhannuksesta elokuun loppuun.
”Oli kauhia kesä. Kukaan paikallinen ei käynyt metsällä, sillä edes linnunpöntössä ei voinut säilyä hengissä. Ensimmäistä kertaa elämässä Lapin kesä on vituttanut”, tunnustaa puistonjohtaja Pertti Itkonen.
”Jos elettäisiin 30-lukua, meillä olisi nyt nälänhätä. Viime kesänä suretti vain, kun ei voinut terassilla grillata norjalaista lohta.”
Matkailu pitää tehdä tuotteiksi
Savukosken kirkonkylä näyttää syksyisenä arkipäivänä varsin hiljaiselta. Uusimman liiketalon kauppahuoneet seisovat tyhjillään, vaatimattoman oloista kirkkorakennusta korjataan. Muutama japanilainen liikkuu kylällä sienibisnesten perässä ja heidät kyllä huomaa, sillä muita kulkijoita ei näy.
Koulun pihalla on elämää, siellä pelataan palloa. Alakoulu on Savukosken ainut, sillä syrjäkylien viisi alakoulua on lakkautettu. Kuntalaisten iloksi oma yläkoulu ja lukio on pystytty vielä säilyttämään.
Kirkonkylän liepeillä sijaitsee kaksi komean näköistä pytinkiä: Samperin Savotta ja Joulupukinmuorin tupa. Ne on rakennettu UK-puiston kompensaatiorahoilla matkailun kiinnekohdiksi.
Matkailun lasketaan työllistävän Savukoskella 30 henkeä. Samperin Savotta on onnistunut luomaan suhteet ranskalaiseen matkanjärjestäjään, joka on seitsemän vuoden ajan täyttänyt hotellin joulukuun puolivälistä maaliskuun loppuun. Ranskalaiset eivät tule erävaellukselle, vaan heillä pitää olla ohjelmaa. On päivä poroajelua, toinen koiravaljakkoa, kolmas kelkkailua. ”Hauskinta niistä on laskea pyllymäkeä pihalla”, tietää Maijala.
Ranskalaisturismi osoittaa, että syrjäiseenkin paikkaan pystyy luomaan matkailubisneksen, mutta se edellyttää hyvää tuotekehittelyä ja markkinointia. ”Lapin luonto ei myy itseään, vaan se vaatii jalostamista ja palvelualttiutta”, huomauttaa Itkonen.
Varsinaisten erämatkailijoiden ryhmä on melko pieni, eikä se ole kovin paljon kasvanut viime vuosina. Mutta heitäkin varten pitää olla paikka, mistä lähteä liikkeelle ja reissun jälkeen saunoa ja syödä.
Sokli-päätöstä odotetaan kovasti
Matkailu näyttäisi olevan tällä hetkellä Savukosken ainoa toivo, ellei kuntaan saada paljon puhuttua Soklin kaivosta. Jos kaivos tehdään, sen lasketaan tuovan kuntaan noin 200 kaivostyöpaikkaa, rakennusaikana jopa 800. Määrä on valtava, sillä nyt kunnassa on työllisiä noin 570 ja työttömiä sata. Lisäksi jokainen kaivostyöpaikka loisi ympärilleen pari, kolme muuta työpaikkaa.
Kunnanjohtaja Mauri Aarrevaara sanookin, että kaivoshankkeen ansiosta kunnan näkymät ovat pitkästä aikaa positiiviset. Mutta kun kaivoksesta ei ole lopullista päätöstä, mikään ei ole varmaa. Maailmantalouden sekasorto pistää jäitä hattuun.
Aarrevaaralla on vielä tuoreessa muistissa edellinen kohtalonhetki. Kemira oli avaamassa 1980-luvun lopussa Sokliin fosforikaivosta, mutta lama iski päälle. Kesken kunnan osayleiskaavan käsittelyn Kemirasta tuli puhelu: unohtakaa koko homma.
”Kannattavuus heikkeni. Se oli Kemiralta viisas päätös silloin. Mutta nyt tilanteen ei pitäisi olla yhtä paha. Lannoitteiden kysyntä ja hinnat ovat nousseet niin rajusti”, Aarrevaara pohtii.
Soklin kaivosalue veisi kunnan pinta-alasta vain murto-osan. Itse kaivosalue olisi kolmensadan hehtaarin kokoinen ja toiminta-alue 17 neliökilometriä. Kaivos ei ole suojelualueella, ei myöskään varsinaisella retkeilyalueella.
Soraääniä on silti. Sokli sijoittuu Suomen suurimman paliskunnan Kemin-Sompion alueelle, jonka kautta porot kulkevat kesälaitumilta talvilaitumille. Poromiehet pelkäävät, että kaivos lamauttaa poroelinkeinoa, joka on paikkakunnalla ikuinen, toisin kuin kaivoshanke, jonka kestoa ei tiedä varmasti.
Vaihtoehdot hirvittävät
”Meillä on täällä henkinen ristiriita”, tunnustaa Maijala. Hän on paitsi elinkeinoasiamies, myös poromiehen puoliso, agrologi ja neljän lapsen äiti, joka ”sattumalta” luki itsensä lapsenteon tiimellyksessä vielä varatuomariksi.
”Mutta me emme asiaa voi päättää, vaan Yara Oslossa.” Vaihtoehtoja on Maijalan mielestä neljä: perustetaan kaivos ja vain louhitaan, louhimisen lisäksi myös rikastetaan, louhitaan ja viedään Venäjälle tai ei tehdä mitään.
Pelkona on, että jos Yara luopuu hankkeesta, venäläiset valtaavat kaivoksen ja vievät kaiken rajan taakse, missä on lähellä 30 000 ihmisen kaupunki. ”Meille jäisi vain jätteet. Se on pahin vaihtoehto.”
Köyhät kosijat ja rahaton morsian
Kun ihmisiä kuolee enemmän kuin syntyy ja nuoret muuttavat pois, on kunnanisillä miettimistä palveluiden hoitamisessa. Veroäyri on 20, työttömiä paljon ja terveysmenot riistäytyneet käsistä.
Kuntaliitoksia ei ole nähty järkeviksi. Aarrevaara letkauttaa, että naapurikunnalla Pelkosenniemellä on ollut monta kosijaa, mutta ne ovat köyhiä kaikki – ja niin on morsiankin.
Palveluja ei ole helppo yhdistää, sillä etäisyydet ovat pitkiä. Terveyspalvelut hoidetaan jo yhdessä: Savukoskella on pääterveysasema ja lääkäri kolmena päivänä viikossa, Pelkosenniemellä vuodeosasto. Eläinlääkäri, hammaslääkäri, apteekki ja terveystarkastaja ovat yhteiset. Ambulanssi on vuoroviikoin kummassakin kunnassa. Lääkäripäivystys on Kemijärvellä asti, samoin poliisipäivystys.
Itä-Lapin sosiaali- ja terveyspiirin perustaminen kariutui hallintomalliin. Kemijärvi halusi isännäksi, eikä se kelvannut muille. ”Halusimme hoitaa sosiaalitoimen kuntalaisia lähellä”, toteaa kunnanjohtaja.
Maijala kertoo ajaneensa monet kerrat lääkäripäivystykseen Kemijärvelle 120 kilometrin matkan lasten tapaturmien takia. ”Mutta emme me näistä valita. Kunhan vain saisimme pitää nämäkin palvelut.”
Savukoskella sijaitsee Ainijärven rajavartioasema, missä työskentelee kaksitoista rajavartijaa. Asema on päätetty lopettaa vuonna 2010.
Kuntalaiset ovat päätöksestä harmissaan. Rajavartiosto tekee muutakin kuin valvoo rajaa, kuten hoitaa pelastustehtäviä ja järjestyshäiriöitä ja valvoo metsästys- ja kalastuslupia.
Vartioupseeri Juha Seurujärvi ymmärtää kuntalaisten hämmennyksen. ”Savukoskelaiset kokevat, että tänne tulee turvallisuustyhjiö. Tottahan se onkin, että viranomaisten paikalle saanti hidastuu, mutta muuten valvonta ei muutu.”
Joulupukista pelastaja
Nyt on muotia, että kunnat luovat itselleen brändiä eli tuotemerkkiä, josta kunnan voi tunnistaa ja joka houkuttelee kuntaan. Savukoskella sellainen jo on: Korvatunturi.
Savukoski on julistautunut Joulupukin viralliseksi kotikunnaksi. Matkailijoita viedään Korvatunturin huipulle moottorikelkalla ihastelemaan erämaata ja paikkaa, josta oikean joulupukin tiedetään lähtevän liikkeelle. Savukoskella toimii KorvatunturinMaa-osuuskunta, joka jalostaa luonnontuotteita.
”Korvatunturi vetää niitäkin, jotka eivät tiedä Savukoskesta mitään”, Maijala iloitsee.
”Me uskomme täällä huomiseen. Savukoskelainen on itsellinen, sitkeä ja omillaan toimeen tuleva. Jos kaivosta ei saada, tulevaisuus on luonnontuotteissa ja erämatkailussa ja tietenkin poro- ja metsätaloudessa.”
”Lapin luonto ei myy itseään, vaan se vaatii jalostamista ja palvelualttiutta.”
Korvatunturin juurella
”Savukoskelainen ihminen on itsellinen, sitkeä ja omillaan toimeen tuleva.”
Korvatunturin juurella
Erävaeltaja löytää erämaasta keitaan, kun pääsee luontoretken päätteeksi Kemihaaran kuumaan saunaan. Kemihaara on paras paikka myös Peltoniemen perheelle.
pinta-ala 6 500 km² (isompi kuin Kymenlaakson
maakunta)
1 240 asukasta, joista puolet yli 45-vuotiaita
ja joka viides yli 65-vuotias
työttömyysaste noin 18 % (koko Suomi 8 %)
veroäyri 20
verotulot 2 883 euroa/asukas (2007)
sosiaali- ja terveystoiminnan
nettokustannukset 2 802 euroa/asukas (2006)
lainaa 967 euroa/asukas (2007)
Suomen harvaanasutuin kunta, 0,2 as/km²
(Uusimaa 210 as/km², Suomi 17 as/km²)
Suomen alkutuotantovaltaisin kunta:
palvelut 51%, alkutuotanto 42% (metsä-,
poro- ja maatalous), jalostus 5%
maidonlähettäjiä 7
etäisyyksiä Savukosken keskustasta:
Pelkosenniemi 43 km
Sodankylä 90 km
Kemijärvi 95 km
Rovaniemi 180 km
Sallan rajanylityspaikka 62 km
Kemijärven rautatieasema 93 km
Rovaniemen lentokenttä 174 km
Kemihaara (UK-puisto) 102 km
Lähteet: Tilastokeskus, Lapin Liitto
Tie Savukosken keskustasta Kemihaaraan alkaa ensin päällystettynä ja jatkuu hiekkatienä. Sadan kilometrin matkalle osuu kolme kylää, Martti, Rovala ja Ruuvaoja. Tosin eteläsuomalainen ei niitä heti kyliksi huomaa, mitä nyt on pari taloa tien varressa ja hylätty kauppa.
Ennen Tulppiota ja Soklia tie haarautuu Kemihaaraan. Taas on mäkeä ja notkoa silmänkantamattomiin, suota siellä ja männikköä täällä. Kunnes tie päättyy ja tullaan joelle, missä silta johdattaa Kemihaaran entisen raja-aseman pihaan. Perillä ollaan, Helena ja Juhani Peltoniemen kotona Kemihaaran Lomassa.
Pihalla pari matkailijaa vaihtaa ylleen vaellusvarusteita. Aikovat vielä illalla suunnata lähimmälle autiotuvalle UK-kansallispuistoon, mistä kolmas vaeltaja on juuri palannut.
Helena Peltoniemi laittaa keittiössä illallista. Poronkäristystä perunasoseen ja puolukkahillon kera, jälkiruuaksi hilloja ja kermavaahtoa. Ruokasali on kotoisa, seinillä lasten valokuvia, peremmällä sohva ja kirjahylly koriste-esineineen.
Huomio kiinnittyy lasten kuviin. Niitä on pitkä rivi, mutta lapsia ei näy missään. Selviää, että perheessä on kolmetoista lasta – seitsemän veljestä ja jokaisella kuusi siskoa, kuten äiti kehaisee – mutta lapsista yhdeksän on jo omillaan ja lastenlapsiakin on viisi. Neljä nuorinta, 10–15-vuotiaat, asuu kouluviikot kunnan rivitalossa kirkonkylällä.
Elämänmuutos nelikymppisenä
Peltoniemistä tuli savukoskelaisia vasta viisi vuotta sitten. Aiemmin perhe asui Pudasjärvellä, missä Helena piti lahjatavarakauppaa ja Juhani ajoi rekkaa.
”Kerkesin olla lähes 30 vuotta tien päällä. Neljä miljoonaa kilometriä istuin Suomen teillä. Sitten ajattelin, että jotain muutakin voisi tehdä”, Juhani kertaa elämänmuutosta. Erämaassa asuminen oli aina kiehtonut miestä, ja kun Kemihaaran vanha rajavartioasema tuli myyntiin, Juhanilla napsahti.
Helenakin myöntyi ajatukseen, vaikka hän ei jakanut samaa unelmaa. ”Nelikymppisenä iski minullekin seikkailumieli, että kerranhan täällä vain eletään. Olemme sellaisia luonnontuotekeräilijöitä, joten Lappi on hyvä paikka meille”, vaimo sanoo.
Aluksi perhe ajatteli, että toimeentulo tulee kuorma-autoista ja Kemihaarassa vain asutaan, mutta aika pian entiselle raja-asemalle syntyi matkailuyritys Kemihaaran Loma, jonka rakennuksiin mahtuu majoittamaan 30 henkeä. Se on oiva tukikohta kansallispuistossa vaeltaville ja työpaikka Juhanille ja osa-aikaisesti Helenalle.
Kunta nikotteli ensin lapsimäärää
Muuttovaiheessa perheessä oli vielä seitsemän kouluikäistä lasta. Kunnassa kauhisteltiin, miten kalliiksi perhe tuleekaan, kun pitkän koulumatkan takia lapsille pitää järjestää asuntola ja sinne valvojat.
Helena keksi ratkaisun. Peltoniemen lapset saivat viikkoasunnokseen kunnan rivitalokolmion, minne äiti tuo heidät maanantaina ja asuu heidän kanssaan. Perjantaina ajetaan yhdessä takaisin kotiin. Kunta maksaa kilometrikorvaukset ja vuokran.
”Tämä sopii meille hyvin. Aiemmin Juhani oli viikot pois ja minä lasten kanssa kotona. Nyt minä olen viikot lasten kanssa muualla ja Juhani on kotona. Olemme tottuneet tähän.”
Peltoniemen yksi tytär asuu Savukosken kirkolla poromiehen kanssa ja voi katsoa sisarusten perään, kun Helenaa tarvitaan kiireaikoina Kemihaarassa.
Lähin naapuri 52 kilometrin päässä
Peltoniemiä muutto Pudasjärven palveluiden ääreltä Lapin perukoille ei ole kaduttanut, vaikka kauppamatka kasvoi 200 metristä sataan kilometriin ja lähin naapuri on 52 kilometrin päässä.
”Täällä on niin hyvä olla. Vain asiakkaita tulee joskus ikävä, kun on kaikkein hiljaisinta.”
Kaamos ei tunnu lumen takia pimeältä, mutta pakkanen käy joskus hermoon. Jos lämpötila laskee alle 30 asteen, joutuu lämmityksen eteen paiskimaan töitä. Jos pakkasta on yli 40 astetta, Helena ei lähde lasten kanssa koulutaipaleelle. Vain yhtenä maanantaina viiden vuoden aikana on käynyt niin.
Kemihaarassa on pakko olla oma auto. Postiauto käy kahdesti viikossa, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Koska posti kannetaan vain näinä päivinä, Peltoniemille tulee vain yksi sanomalehti, Maaseudun Tulevaisuus. Se kun sattuu ilmestymään juuri postiautopäivinä. ”Hyvä lehti onkin”, kehuu Juhani.
Lapin Kansan mies lukee netistä, sillä se ilmestyy aamulla puoli viideltä. Peltoniemien iltanetti toimii kello 17–7. Laajakaistaa täällä ei ole, mutta esimerkiksi pankkipalvelut hoituvat isdn-yhteydellä.
Jos sairauskohtaus yllättäisi, ambulanssi pitäisi tilata 100–150 kilometrin päästä, mutta helikopterin saisi alle puolessa tunnissa. ”Ei sellaisia auta ajatella”, Juhani tuhahtaa.
Jos matkoja ajattelee toisinpäin eli turistin kannalta, niin Kemijärvelle pääsee yöjunalla etelästä ja sieltä Peltoniemet hakevat neljän hengen ryhmän ohjelmapalveluna eli linja-autotaksalla. Tulppioon, 32 kilometrin päähän, pääsee linja-autolla viidesti viikossa ja sieltäkin haetaan.
Yhteisöllisyys ilahduttaa
Peltoniemet pitävät pienen kunnan etuna sitä, että asioita on helppo hoitaa, kun ihmiset ovat tuttuja keskenään. Yhteisöllisyys toimii heistä hyvin eli lapsia pidetään kirkonkylällä silmällä, jos Helena ei ole paikalla, ja soitetaan perään, jos jotain erikoista ilmenee.
”Täältä puuttuu myös kokonaan se virtasvaikutus. Esimerkiksi lasten vaatetushomma helpottui huomattavasti, kun muutettiin tänne. Kyllä täälläkin muotia seurataan, mutta vaatteiden takia ei ketään syrjitä”, Helena on havainnut.
Juhani nauttii erämaassa asumisesta ja luonnosta. ”Joskus ihmettelen sitä, että vaikerretaan syrjässä asumista. En minä koe sitä vaikeana. Täällä elämä ei ole niin minuuttipeliä.”
Toki Peltoniemilläkin on toivomuksia. Esimerkiksi UK-puiston ja vesistön käyttörajoituksia voisi katsoa muusta kuin Helsingin vinkkelistä ja suoda paikallisille ihmisille joitain erivapauksia. Kun Kemijoki virtaa tontin läpi ja kalojen näkee siellä polskivan, niin olisiko kauhean paha, jos edes lapset saisivat onkia ruokakalan pihasta eikä vasta kymmenen kilometrin päästä, missä kalastus on sallittua?
Tai jospa Naltio-tunturille saisi merkitä reitin, sillä sinne olisi matkailijoille juuri sopiva päivämatka.
”Isoissa keskuksissa nämä asiat onnistuvat, mutta täällä ei ole sitä rahan voimaa. Viisi vuotta taisteltiin, että saadaan tehdä kymmenen kilometrin hiihtolatu Kemihaaran jokivarteen.”
Peltoniemet haaveilevat, että tulevaisuudessa saataisiin talvisin Kemihaarasta Kiilopäähän sadan kilometrin merkitty reitti. Matkan varrella on kämppiä 10–15 kilometrin välein, joten reitistä voisi tulla suosittu hiihtovaelluskohde.
Rekkamiehen unelmia
Juhanille muutto Itä-Lappiin raja-asemalle oli unelmien täyttymys, mutta myös valtava elämänmuutos. Perheen pojista viisi jatkaa isänsä ammattia rekkakuskina, ja ajoittain Juhaniinkin iskee kulkuvietti.
Silloin mies saattaa nousta Kemijärveltä yöjunaan, viettää päivän Helsingissä ja tulla seuraavana yönä takaisin.
”Joskus kun näkee rekan parkkipaikalla ja tietää, että kaveri on siellä nukkumassa, ajattelee, kuinka ihanaa se oli. Siinä oli oma hohtonsa. Mutta oli siitä hyötyä tähänkin hommaan, sillä tulipa matkailija meille mistä päin Suomea tahansa, aina tiedän paikan ja osaan kysellä kuulumisia.”
Kemihaaran vieraskirjaan on kertynyt monta sivua muistoja. Kirja alkaa vuonna 2003 värssyllä, joka kuvaa Peltoniemien elämänmuutosta.
”Tärkeintä ei ole nähdä,
mikä väikkyy hämärää
jossain kaukaisuudessa,
vaan tehdä se,
mikä on tässä ja nyt.”
Juhanin mielestä asiat ovat Suomessa vielä hyvin, kun voimme valita asuinpaikkamme. Yhteiskunta pitää tiet kunnossa ja postikin kulkee, vaikka harvakseltaan. Vaikuttaa myös siltä, että ruuhka-Suomesta tulee koko ajan enemmän matkailijoita erämaahan.
”Lapissa olisi kurja käydä, jos täällä ei asuisi ketään. Kyllähän meidät savukoskelaiset saisi muutettua parillakymmenellä linja-autolla vaikka mihin, mutta olisi se aika tylyä, jos kaikki täällä olisi hylättyä ja talot tyhjillään.”
Peltoniemet uskovat, että heidän lapsistaan joku jatkaa toimintaa Kemihaarassa. Kansallispuiston arvo vain nousee ja Korvatunturi houkuttelee. Peltoniemillä on rajavartioston lupa kuljettaa ihmisiä tunturiin, sillä Korvatunturi sijaitsee raja-alueella.
On vielä yksi matkailuvaltti, jota ilmastonmuutos on vain korostanut: Lapin luminen talvi. Kun muualta lumet ovat huvenneet, Lapissa lumimäärä on säilynyt ennallaan. Viimeistään näihin aikoihin lumi sataa maahan ja pysyy aina vappuun asti. Siinä riittää etelän ihmisille elämystä ja haastetta.
”Neljä miljoonaa kilometriä istuin Suomen teillä. Sitten ajattelin, että jotain muutakin voisi tehdä.”
Korvatunturin juurella
”Kauppamatka kasvoi 200 metristä sataan kilometriin ja lähin naapuri on 52 kilometrin päässä.”
”Täällä elämä ei ole niin minuuttipeliä.” ”Vaeltaessa ei tarvitse miettiä mitään, vain kävelee, syö ja nukkuu.”
Henrik Schäfer, 25, pakkaa syyskuun puolivälissä rinkkansa ja ottaa suunnaksi UK-kansallispuiston Itä-Lapissa. Tarkoitus on viettää viikon loma erämaassa.
Schäfer on Lapissa ensimmäistä kertaa kesällä. Viime jouluna hän kävi lähes samoissa maisemissa hiihtovaelluksella parin kaverin kanssa. Yksin vaeltaminen poissa ihmisten ilmoilta ei kuitenkaan arveluta, sillä helsinkiläinen metsänhoitajaopiskelija osaa vanhana partiolaisena suunnistaa metsässä.
Schäferiä kiehtoo luonnossa liikkuminen. ”Se on täyttä elämää. Ei tarvitse miettiä mitään, vain kävelee, syö ja nukkuu.
Lisäksi on hauska käydä tiettömien taipaleiden takana katsomassa paikkoja, jotka on nähnyt kartalla. Millaista siellä oikeasti on.”
Schäferiä jännitti ennen matkaa vain se, tuleeko kaikki tarpeellinen mukaan. Eksymistä hän ei pelkää.
”Jos eksyy, täytyy pitää perussäännöt mielessä. Olla rauhallisesti, tehdä tulet, miettiä. Yrittää mennä korkealle paikalle hahmottamaan, missä on. Jos lähtee kulkemaan, menee vain yhteen suuntaan, mistä luulee pääsevänsä pois.”
Kemihaarassa tukikohta
Schäfer saapuu Helsingistä yöjunalla keskiviikkoaamuna Kemijärvelle ja saa sieltä autokyydin Kemihaaraan. Sitten vain rinkka selkään ja ilmoitus Peltoniemille, että häntä voi odottaa takaisin seuraavana tiistaina. Silloin voisi saunoa, syödä ja yöpyä lakanoiden välissä Kemihaaran Lomassa ennen kuin keskiviikon postiauto vie takaisin Kemijärvelle.
Kartta ja kompassi pitävät Schäferin oikealla reitillä. Kännykkä on mukana varmuuden vuoksi, mutta koska sitä ei voi ladata, se on paras pitää enimmäkseen kiinni.
Matkalukemiseksi Schäfer on varannut kaksi kirjaa. Toinen on espanjankielinen Manual del Cannibal eli Ihmissyöjän käsikirja ja toinen Immanuel Kantin Filosofia. ”Ensimmäinen on kielitaidon vuoksi ja toinen siksi, että se on pieni, mutta siitä riittää luettavaa.”
Sitten vain pipo päähän, saappaat jalkaan ja menoksi. Viikon päästä nähdään.
Henrik Schäferin varusteet mahtuvat
selässä kulkevaan rinkkaan. Hän on pakannut kaikki tavarat muovipusseihin. Mukana on:
viikon muonat: 9 pussia makaronia, kuivakeittoja, soijarouhetta, kuivattua sipulia, puoli kiloa voita, näkkileipää, kaurahiutaleita, rusinoita, kahvia, sokeria.
Ruotsin armeijan pakki, johon kuuluu spriipolttimo, ja Sinolia
vaatteita: goretex-takki, sadehousut, kumitossut, kumisaappaat, pari pitkähihaista paitaa,
2 kalsarit, 2 sukat, farkut, eteläamerikkalainen villapontso, villapipo, tumput ja sormikkaat
korjaustarvikkeita: karhunlankaa, ilmastointiteippiä, taskulamppu, varapatterit
kännykkä, kartat, kompassi, kirves
makuupussi ja -alusta, laavu + avaruushuopa
kaksi kirjaa matkalukemiseksi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
