Koulu rikkoo ihmistä

Seurasin aitiopaikalta varusmieskouluttajana nuorisoa 1970-luvun puolesta välistä 2000-luvun alkuun. Nuorissa näin selkeän muutoksen, joka ei ollut kaikilta osin positiivinen.

Raastavinta oli nähdä persoonallisuuksien lähes häviäminen ja laitostumisen lisääntyminen. Myös joukon jatkeena mitä erilaisimpiin typeryyksiin mukaanmeno lisääntyi.

Laitostumisen näen opituksi olotilaksi – niin samankaltaisena se esiintyi – koulu pääosassa. Passiivisuuden lisääntymiseen liittyy usein myös oman itsensä löytymättä jääminen.

Eikös koululaitoksen tehtävä ole kehittää ihmistä omilla aivoillaan ajattelevaksi, omia persoonallisia ominaisuuksiaan kehittäväksi yksilöksi? Siinä laitos on melkoisen epäonnistunut, tuottaen pääosin ”bulkkia”.

Merkittävimpinä syinä koulun alennustilaan näen digitalisaation ylivallan ja ainaisen uudistusvimman. Digin tuomaa muutosta ihaillaan kritiikittömästi ”kuin pikkuvauva varpaitaan”.

Digin myyntimiehet ovat ottaneen siis pedagogiikassa ylivallan, kokonaisnäkemyksellisten kasvattajien sijaan. Koulussa pitäisi mennä askelia taaksepäin, tuttuun ja turvalliseen.

Ei ole mitään järkeä mennä muuttamaan sitä, mikä on toiminut vuosikymmeniä. Ei ole myöskään järkevää korjata sitä, mikä ei ole rikki.

Vanhemmat tulee saattaa takaisin koulun arkeen toimivaltaisen johtokunnan muodossa. Meillä kaikilla aikuisilla, omilla aivoillaan ajattelevilla pitäisi olla ymmärrys siitä, kuinka ihminen kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi.

Kirkkain ymmärrys pitäisi olla Opetushallituksessa, erityisesti pääjohtaja O-P Heinosella. Nyt se näyttää olevan jossain muualla.