Säännöt ovat todellisuutta vain, jos ne koetaan velvoittavina

Elokapina on järjestänyt lukuisia mielenilmauksia, joissa keinona käytetään kansalaistottelemattomuutta. Kuvassa osoitetaan mieltä maatalouspolitiikkaa vastaan. Kuvituskuva. Kuva: Kari Salonen

Moraaliset näkökohdat saivat poikkeuksellisen paljon huomiota Petteri Orpon hallituksen aloittaessa työtään. Ne pelkistyivät kysymykseen, onko lain kirjain otettava vakavasti.

Yleisesti ottaen suomalaiset ovat kuuliaista kansaa ja lakeja kunnioitetaan. Tilaisuuden tullen tästä kuitenkin poiketaan. Taustalla on eettisten sääntöjen muuttunut tulkinta. Siihen on johtanut tuloskeskeisyys, joka on siirtänyt velvollisuuksien kunnioittamisen marginaaliin.

Teknisenä selityksenä on sosiaalinen media. Se levittää puhetapaa, jota on totuttu viljelemään Esson baarissa. Siellä on hörötelty nokikkain tietoisena siitä, että juttu liikkuu sopimattoman puolella.

Sähköinen viestintä on avannut samoille jutuille väylän kohti julkisuutta. Niistä on tullut ”totuuksia”.

Tällainen politiikan moraali ja puhetapa perustuu ajatuksenkulkuun, jonka mukaan tulos on tärkeämpi kuin kunniallisuus. Toiminnan onnistuneisuus päätellään klikkausten, tykkäysten ja kannatuslukujen perusteella.

Kun kaikki huomio kohdistuu tarinoiden ja juttujen levikkiin, keinoiksi käyvät tosiasioiden vähättely, vääristely ja solvaaminen.

Hyödyn korostaminen voi johtaa myös lain tarkoituksen hämärtymiseen. Tämä näkyy sosiaaliturvaa ja erityisesti työttömyysturvaa koskevassa keskustelussa. Kohtuullisen elämisen mahdollistamaa työttömyysturvaa ja uuden työn tarjoamaa huomattavaa tulonlisäystä on vaikea tai mahdotonta kaikissa tapauksissa liittää toisiinsa.

Ongelma koskee usein pienituloisia, mutta ei vain heitä. Tämä itsestään selvyys on moneen kertaan tutkimuksillakin osoitettu. Täsmällisten korjausehdotusten sijasta on jatkettu ylimalkaista jankuttamista loukuista, mikä on sivutuotteena vain vahvistanut uskoa, että työstä voi hyväksyttävästi kieltäytyä, jos käteen ei jää runsaasti lisätienestiä.

Laissa ei ole sellaista kohtaa. Sosiaalilainsäädännön mukaan työn vastaanottaminen on ensisijaista ja sosiaaliturva toissijaista.

Moraaliset näkökohdat saivat poikkeuksellisen paljon huomiota Petteri Orpon hallituksen aloittaessa työtään. Kuva: Kalle Keskinen

Vaihtoehtona tälle hyöty- ja seurausetiikalle on velvollisuusetiikka. Kuten nimi sanoo, tällöin moraalisesti arvokasta on toimia velvollisuuden takia. Mittapuuksi ei riitä yksilölle tai jollekin väestön osalle koituva hyöty.

Velvollisuusetiikan kantaisä Immanuel Kant puki velvollisuuden muotoon toimi aina sellaisen säännön ja perusteen mukaan, jonka samaan aikaan voisit toivoa olevan yleinen laki.

Tekoa punnitessa on siis kysyttävä, voisiko se yleisenä toimintamallina olla hyväksyttävissä.

On selvää, etteivät lain määräysten ja sopimusten rikkominen ja solvaava kielenkäyttö täytä tätä vaatimusta. Selvää on myös se, että työ ja työn vastaanottaminen on ensisijainen velvollisuus ja sosiaaliturva on toissijainen eikä sosiaaliturva, ei varsinkaan hyvä sosiaaliturva, poista moraalista velvollisuutta ottaa työtä vastaan.

Yksilöllisiä ja kansallisia hyötyjä korostavan seurausetiikan puutteet tulevat vastaan myös silloin kun käsitellään suuria globaaleja uhkia. Oman navan ympärillä pyörivä keskustelu johtaa globaalien uhkien ja niiden torjumiseksi laadittujen sääntöjen vähättelyyn. Varsinkin, jos tulos kääntyy epäedullisiksi.

Itsekkyys on ymmärrettävää ja tiettyyn rajaan asti myös välttämätöntä. Sen ei kuitenkaan pitäisi johtaa edessä olevan ongelman vähättelyyn. Velvollisuusetiikan mukaan pitäisi päinvastoin lisätä ponnisteluja laajalti hyväksyttävissä olevan toimintamallin kehittämiseen.

Velvollisuusetiikka pakottaa laaja-alaiseen ja pitkäjänteiseen tarkastelutapaan. Se kysyy kärsivällisyyttä. Palkintona on vastauksia aikamme eksistentiaalisiin haasteisiin.

Entä onko aika sovelias tällaiseen keskusteluun? Riippuu näkökulmasta eli siitä, katsommeko ongelmia vai ratkaisumahdollisuuksia.

Kärjistyneet suhteet kansallisesti ja kansainvälisesti eivät suosi velvollisuusetiikan mukaisia sääntöjä ja toimintamalleja. Mutta aivan samat syyt ovat peruste etsiä intohimoisesti keinoja vahvistaa kaikissa meissä olevaa luottamusta toisiimme ja halua löytää parempia tapoja velvollisuuksien kantamiseen.

Oikotietä ei ole.

Hyvä alku on ymmärtää, että hyötyä ja velvollisuutta korostavat lähestymistavat johtavat erilaisiin päätelmiin. Pieni apu olisi, jos keskustelun pohjaksi tuotettaisiin ripeästi kulloinkin ajankohtaisista asioista yleisesti ymmärrettävää pohjatietoa.

Nyt keskustelun kaappaavat välittömästi asiasta yli-innostuneet ja erikoisoppineet. Media toki jakaa kiitettävästi tietoa, mutta perustiedon järjestelmällinen jakaminen ei kovin hyvin istu levikistään kamppaileville välineille.

Valtionhallinnossa ovat tarvittavat voimavarat, kysymys on enemmänkin niiden ryhmittämisestä.

Luultavasti olisi myös eduksi, jos oireiden hoitamisen sijasta rohkeasti käytäisiin käsiksi ongelmien juuriin, olivatpa ne taloudellisia, sosiaalisia, henkisiä tai elinympäristöstä johtuvia. Lainsäädännön kunnioittaminen vähenee, kun paikkaa liimataan paikan päälle.

Ja tietysti on muistettava oikeudenmukaisuus. Velvollisuusetiikka korostaa yksilön ja yhteiskunnan vastuun selkeyttämistä. Yhteiskuntapolitiikan välineistöä on huollettava niin, että pelisäännöt koetaan reiluiksi ja maaperä puolitotuuksien alla kuivuu.

Markku Lehto

valtiotieteen tohtori