Kekkosslovakian synkkä perintö

Mielipide

12.1.202201:00

Kolumni

Jarmo Palokallio

Toimittajalta

Presidentti Urho Kekkosta pidetään Suomen suurmiehistä suurimpana. Mainen kunnia on kuitenkin katoavaista. Yhä useammin hänen ylipitkää presidenttikauttaan muistellaan hyvin häpeällisenä suomettumisen aikana.

Totuus on tapansa mukaan jossain ääripäiden välissä. Sitä yritti valottaa Ylen vuodenvaihteen tienoilla aloittama Kylmän sodan Suomi -sarja.

Kekkosesta ei oikein ota selvää. Hän väänsi Suomea länteen samalla kun pokkuroi itään. Lopputulos on näin jälkikäteen katsottuna onnistunut, mutta siihen pääsy vaati täysin muista syistä tapahtuneen Neuvostoliiton hajoamisen.

Ilman sitä eläisimme ehkä vieläkin YYA-ajan jakomielitautisissa jälkimainingeissa.

Kekkonen meni neuvostomyötäilyssään liian pitkälle. Jopa Suomen hallitusratkaisut piti hyväksyttää Neuvostoliiton edustajilla. Ei ihme, etteivät länsimaat pitäneet Suomea täysin itsenäisenä maana.

Ja sitä itsesensuurin määrää. Solženitsyn Vankileirien saaristo jäi ymmärrettävästi julkaisematta, mutta se edusti vain jäävuoren näkyvää huippua.

Itsesensuuri ulottui kaikkialle. Jopa Renny Harlinin kökkö Jäätävä polte -seikkailuelo­kuva todettiin liian vaaralliseksi levitykseen. Sen pelättiin vaarantavan hyviä suurvalta­suhteitamme.

Sille ei nykyään voi kuin nauraa, vaikka oikeasti pitäisi itkeä.

Muista maista poiketen Suomi on jättänyt kansallisen häpeänsä lähes käsittelemättä. Ketään ei ole vaadittu tilille eikä anteeksi­pyyntöjä ole juuri kuulunut.

Päättäjät pitivät paikkansa ja sukkuloivat sulavasti EU:n suuntaan. Mitä nyt osa kiivaimmista kommunisteista vaihtoi vihreisiin, kun vasemman äärilaidan kannatus suli alta.

Kekkosen kauden pimeää puolta koskeva hiljaisuus kertoo, miten syvälle tuo häpeä ulottui. Ensimmäistä kiveä ei halunnut heittää kukaan, koska häpeä oli yhteinen.

Harvassa olivat ne, jotka eivät oikeasti tienneet, miten asiat Neuvostoliitossa olivat. Virallisen Suomen jauhamasta ystävyys­mantrasta huolimatta ainakin kaikille armeijan käyneille oli selvää, että vihollinen tulee aina idästä. Ellei se sitten ole koukannut länteen.

Melkoista pokkaa vaati kääntää Neuvostoliiton aseistus rauhanaseiksi. Vastaava taikatemppu oli vaihtaa terrorivaltion luonut Lenin lastenlaulun lutuiseksi venäläissedäksi.

Ylekin tarttui kunnolla aiheeseen vasta nyt, kun YYA-ajan päättäjien sukupolvi on pääosin vaihtunut.

Hyvä kun tarttui. Aihe on taas ajankohtainen, sillä Venäjän nykyisellä johdolla on kova halu palauttaa Neuvostoliitto tai ainakin sen valta­piiri takaisin.

Historiaa Venäjällä kirjoitetaan sujuvasti uusiksi aina tarpeen mukaan. Nyt Stalin on taas kovaa huutoa Venäjällä.

Suomen tie vie onneksi toiseen suuntaan. Presidentti Niinistö muistutti siitä uudenvuodenpuheessaan, jossa hän torjui Venäjän presidentti Putinin perusteettomat etupiirivaatimukset.

Ehkä nyt olisi oikea aika sorvata Helsinkiin Leninin kunniaksi nimetyn puiston nimeä vähän osuvammaksi. Se voisi olla diktaattorien uhrien muistopuisto.

Kirjoittaja on MT:n toimittaja.