Hyvää vaalien

Kolumni

KIRSTI MANNINEN

Pitkinä pyhinä, kun ehdittiin jälleen tavata vanhoja ystäviä ja istua kaikessa rauhassa turisemassa kahvipöydässä, tuli puhetta myös Kantrista ja Maaseudun Tulevaisuudesta. Muuan ikätoverini, jolla on verstas pienessä maalaiskylässä, kertoi nimittäin naureskellen ryhtyneensä Maaseudun Tulevaisuuden tilaajaksi ja yllättyneensä siitä, miten hänen maailmankuvansa oli äkkiä avartunut.

”Ihan niin kuin hesarin, iltapäivälehtien ja television varassa jäisi ainakin kolmasosa ellei puolet asioista kokonaan pimentoon”, hän sanoi. ”Suomi ja suomalainen maaseutu näkyy lehdessä paljon monipuolisempana, vireämpänä ja yritteliäämpänä kuin muussa mediassa.”

Fiksun ystäväni analyysi jäi mietityttämään vielä visiitin päätyttyäkin. Hänen havaintonsa ei nimittäin koske vain yhtä lehteä ja muita tiedotusvälineitä. Kyse taitaa olla isommastakin näkökulmien erosta.

Esimerkiksi omien Facebook-ystävieni joukossa on monia, joiden päivitykset keskittyvät lähes yksinomaan ahdistavien lööppien jakamiseen ja kommentointiin: ”Ihminen tuhoaa tai on jo tuhonnut luonnon, elämiä rääkätään, politiikka on pelkkää riistoa, kolmas maailmansota on nurkan takana, kukaan ei yritä enää mitään eikä välitä kenestäkään, Suomi on tuhoon tuomittu jne.”

Totta kai minäkin olen huolissani monista isänmaan asioista, mutta kaikki se, mitä voi omin silmin nähdä, itse tehdä ja kokea, antaa sentään jonkinmoista suhteellisuudentajua.

Mitä esimerkiksi luontoon tulee, jokainen meistä vähänkin pidempään maalla eläneistä tietää, että luonto ottaa omansa takaisin enemmin tai myöhemmin ainakin täällä Suomessa.

Historioitsijana tiedän, että ilmaston ääri-ilmiöt ja keskilämpötilan muutokset ovat jo vuosimiljoonia muokanneet maapalloa. Ilman pienen jääkauden hiipumista 1800-luvun puolivälissä ja siitä alkanutta lämpenemistä meidän nykyistä hyvinvointiamme olisi ollut vaikea saavuttaa, vaikka päätöslauselmia ja direktiivejä olisi sorvattu joka päivä.

Lööppi-Suomen ja todellisen Suomen eron näkee heti, kun katsoo omin silmin ympärilleen. Esimerkiksi lähiympäristön karjatiloilla ovat sekä eläinten että ihmisten olosuhteet jatkuvasti parantuneet.

Tunnen monta poliitikkoa, jotka todella paneutuvat asioiden selvittämiseen ja tekevät parhaansa puolustaakseen tavallisia ihmisiä byrokratian mielettömyyksiltä. Vaikka maailmanpolitiikka tihkuu eri tavoin rajojemme yli, konflikteja saadaan myös ratkotuksi.

Itse en tunne yhtäkään ihmistä, joka haluaisi sotaa. Mitä välittämiseen ja yhteisvastuuseen tulee, tällaisessa maalaiskylässä sitä voi kokea joka päivä.

Tulevaisuuden tärkein rakennusaine on elämänusko. Kannattaa siis katsoa ympärilleen ja keskittyä vaalimaan sitä, mikä on hyvää ja kestävää.

Nuoret yritteliäät ihmiset tarvitsevat rohkaisua, lähiympäristön lapsiperheitä voi tukea monin tavoin ja vanhusten elämänlaatua pystyy parantamaan yllättävän pieninkin keinoin, kunhan ryhtyy puheista tekoihin.