Siirry pääsisältöönSiirry hakuun
Siirry sivupalkkiinSiirry alaosaan
  • Vanha hittisarja lumoaa yhä uusia sukupolvia – sen salaisuus on selvä

    Rakastetut Rintamäkeläiset uppoavat yhä uusiin sukupolviin.

    Olen käyttänyt kevättalven sorvaamalla painokuntoon teatterineuvos Eila Roineen elämäkertaa.

    On muuten mielenkiintoinen savotta. On eri lystiä tonkia töikseen teatterihistoriaa, kuunnella upeita tarinoita ja tavata ihmisiä, joita tuijottelin haaleavärisestä puukuoritelevisiosta pikkupenskana Palonurmessa.

    Olen myös saanut katsoa Rintamäkeläisiä. En voi sanoa syynänneeni sarjaa palkan edestä – kukapa se kirjailijalle palkan maksaa – mutta työaikana nyt kuitenkin.

    Toisaalta Rintamäkeläiset on siksi tasokas telsutuotanto, että periaatteessa voisin vaikka pulittaa muutaman euron sen syynäilemisestä. Niin toisaalta teenkin. Eikös se Yle-vero itse kultakin peritä.

    Rintamäkeläiset tehtiin vuosia ennen syntymääni, mutta se esitettiin uusintana 90-luvulla.

    Lähtökohtaisesti en tiennyt, minkä sorttisesta show´sta oli kyse. Oikeastaan istahdin katsomaan sitä käskettynä, koska sarjaa lähetettiin lypsyaikaan ja äidin kanssa navetalle lähtenyt isävainaja komensi minut ottamaan ohjelman nauhalle.

    Ei minulla ollut aikomusta sitä edes katsoa, mutta nauliuduin television ääreen jo uskomattoman kauniin tunnusmusiikin voimasta.

    Kyllähän tekin sen muistatte? Sen muistaa jokainen, ken on tuon lumoavan urku-ulistelun kuullut. Dudu dudu dudu dudu dudu dudu duu.

    Minut se viskasi hurmioon ensikuulemalta. Jäin tuijottamaan ulospäin vähän pullottavaa, paksulasista kuvaruutua kuin nauliintuneena. Katsoin, kuinka Metsolan Antti, Ahti Haljala, tuli studiotupaan työkalupakin kanssa.

    Haljala askelsi seinällä riippuvan kuivauskaapin luo. Välillä hän niiskutti nenäänsä, yskähti – ”öhöäe”, puhisi, hyräili ja pisti lopulta tupakaksi. Tunnelma virittyi. Jotain oli selkeästi odotettavissa.

    Kun Haljalan sanaton puuhastelu oli kestänyt kaksi minuuttia, käveli kuvaan Veijo Pasanen. Hän roikotti kädessään pihtejä.

    Ensimmäiset repliikit sanottiin jakson kestettyä vajaat kolme minuuttia:

    – Terve.

    – Terve. No sää löysit pihdit?

    Jännitys tiivistyi. Mihin nämä miehet tarvitsivat työkalupakkia ja putkipihtejä? Arvoitus ratkesi äkkiä. Heidän piti irrottaman pesukomuutti ja astiakaappi, koska Osuuskaupan auto toisi iltapäivällä uudet.

    Miehet tarttuivat toimeen ja kohtasivat odottamattomia vastoinkäymisiä. Niistä toipumiseen tarvittiin kauppa-autolta ostetut keskikaljaputelit.

    Kävi ilmi, etteivät Osuuskaupalta tilatut uudet kaapit olleetkaan tulossa. Kylään saapui yllättäen pitkätukkainen hippi, lopulta pirttiin pistäytyi myös vaimoväki.

    Koska tupa oli kaappien purkamisen jäljiltä sekaisin, täytyi illaksi sovitulle ompeluseuran kokoontumiselle löytää uusi paikka. Se löytyi. Isännät ottivat toiset pullot keikyä. Loppukliimaksina, aivan viime minuuteilla, pihaan ajoi Osuuskaupan auto.

    Kaapit tulivat. Sittenkin.

    Kun jakso loppui, olin toisaalta lumoutunut ja toisaalta harmistunut. Lumoutunut siksi, että tiesin nähneeni erinomaisesti näyteltyä ja muutenkin laadukasta televisiodraamaa. Harmistunut sen vuoksi, jotta seuraavaa osaa piti odottaa viikko.

    On heitä, joiden mielestä Rintamäkeläisissä ei tapahdu mitään – siinähän vain puhutaan politiikkaa, juodaan kahvia, poltellaan tupakkaa ja välillä miesväki ottaa ryypyt. Kukaan ei paljastu salamurhaajaksi eikä pellonpientareilta löydy ainuttakaan alastonta naisen ruumista.

    Siinä on Rintamäkeläisten salaisuus. Se antaa hahmoilleen tilaa kasvaa ihmisiksi, joiden iloihin ja ongelmiin keskivertokatsojan on harvinaisen helppoa samaistua.

    Lisäksi Rintamäkeläiset on hidas. Ihanan hidas. Otot ovat pitkiä, kellään ei ole kiire ja näyttelijät – he tekevät työnsä jumalaisesti.

    Sitä paitsi sarjassa on vissi opetuksensa. Nimittäin se, että ihmisen on hyvä istahtaa penkille, ryypätä kahvit ja puhua arkisista asioista kaverin kanssa nokakkain ihan suusanallisesti. Ilman hymiöitä, lyhenteitä tai ennakoivaa tekstinsyöttöä.

    Siinä jutellessa kiire voi unohtua ja isolta tuntunut kriisi ratketa.

    Voipa kirkastua sekin, että lopulta arki ei kaadu 2020-luvullakaan ongelmaan, joka tuntuu ompeluseuran kokoiselta, mutta ei ole maksimissaankaan keittiökomuuttia kookkaampi.

    Kirjoittaja on Nilsiässä asuva kirjailija.