Tässä lajissa kisataan, vaikka räntää tulee vaakasuorassa ja sohjo upottaa puoleen sääreen

Mielipide

17.3.201917:01

Kolumni

Stiina Hovi

Kello 8 sunnuntaiaamuna Kirkkonummen Vitträskin rannalla käy jo kova kuhina. Parkkipaikalla seisoo kymmeniä autoja. Kairoja ja reppuja nostellaan autojen peristä, lämpösaappaita vaihdetaan jalkaan. Tuttuja tavataan ja herja lentää. Avoimet pilkkikisat ovat alkamassa.

Porukka on myöhäiskeski-ikäistä ja sitä vanhempaa. Täällä nelikymppinen edustaa nuorisoa. Enemmistö on miehiä, mutta naisiakin näkyy joukossa muutamia. Joku nauttii aamukahvit termarista, toinen tyhjentää rakkonsa ennen kisaa. Iloinen höpötys kuuluu kaikkialla.

Tuula Arila on kisojen vakiokalustoa. Hän on pilkkinyt jo 45 vuotta. "Aloitin, kun mieheni Ilarin työpaikalla oli toimiva kalakerho. Lähdin sitten 26-vuotiaana ensimmäisiin kilpailuihini. En saanut yhtään kalaa!"

Arilat ovat tuttu näky Etelä-Suomen jäillä. Pariskunta käy eläkeläisten kisoissa tiistaisin ja torstaisin ja muissa kisoissa viikonloppuisin. "Eihän meillä edes käy vieraita, kun ollaan vaan pilkillä!" Tuula Arila nauraa. "En käy hupipilkillä, pelkissä kisoissa. Kisavietti on kova!"

Hupipilkiksi kisaajat kutsuvat kisojen ulkopuolella tapahtuvaa talvikalastusta.

Kisoihin vetää paitsi vietti myös tuttujen tapaaminen. Tämän vahvistaa jokainen jututettu. Kuulumiset vaihdetaan asiasta jos toisesta.

"Sitä paitsi pilkkiminen on hauskaa. Saa raitista ilmaa ja treeniä koko kropalle. Moni ei ymmärrä, miten paljon tässä saa liikuntaa! Kuvitellaan, että siinä vaan istutaan yhdellä reiällä", Tuula Arila valistaa.

"Esimerkiksi Pyhäjärven SM-kisoissa kuljin ensin 9,5 kilometriä järven toiseen päähän ennen kuin tein ensimmäisen reiän."

Moni ei ymmärrä, miten paljon tässä saa liikuntaa!

Ystävykset Tuula Arila ja Helena Mononen ovat pilkkineet kilpaa jo vuosikymmeniä. Kuva: Stiina Hovi

Värikoukkuja moni innokas harrastaja tekee itsekin. Kuva: Stiina Hovi

Mistä tulee kalaa, siellä istuu eniten porukkaa. Selkä tuulta päin. Kuva: Stiina Hovi

Lähes kahdeksankymppinen konkari Martti Nurmi laskee kalastavansa noin 160 päivänä vuodesta. "Tämä on eläkeläiselle hyvä harrastus. Mukavaa ajankulua ja tapaa vanhoja ystäviä. Niin kauan mennään kuin jaksetaan. Kun ei enää jakseta, niin istutaan keinutuolissa."

Suomi on pitkä, joten niin on kausikin. Pohjoisessa pilkitään vielä toukokuun lopulla, kun etelässä avovesikausi on jo alkanut.

"Kalastukseen ei juuri tule taukoa. Kun Kuusamon pilkkiviikolta palaa takaisin, niin seuraavalla viikolla saattavat etelässä alkaa jo onkikilpailut", 20 vuotta kisannut Helena Mononen laskeskelee.

"Ja ennen jäiden tuloa voi kisata laituripilkissä. Se on tosi hauska laji ja yleistymään päin", Tuula Arila kertoo.

Talvien muuttuminen on huomattu pilkkipiireissä: jäät tulevat etelään kovin myöhään.

Martti Nurmi harmittelee myös kalojen vähentyneen: "Ennen tuntui, että joka paikasta sai kalaa, mutta nyt joutuu etsimään. Veikkaan, että saasteet ovat syynä ja merellä merikotkat sekä hylkeet. Pyydyksetkin ovat kehittyneet. Ihmisen toiminta ylipäätään. Kaiken kun laskee yhteen, niin..."

Pilkkisaalis on riippuvainen vesistön ja kalaston kunnosta, sen tajuaa jokainen kisapilkkijä. Kaikille luonnon vaaliminen ei ikävä kyllä ole tärkeää. Itä- ja etelänaapureista tulleet pilkkijät saattavat jättää surutta eväsroskansa jäälle. Tämä harmittaa kovasti suomalaisia. Välillä asiaan on puututtukin.

Puoli yhdeksän jälkeen monikymmenpäinen lauma suuntaa jäälle. Askel ripeytyy, vaikka autosta nousu saattoi olla kankeaa. Pilkki-into vetreyttää.

Kalaonnea täällä ei toivoteta - paitsi kiusallaan kilpa­kumppaneille. Maallikko ei ehkä tiedä, että onnen toivotus toimii juuri päinvastoin. Sen sijaan kireitä siimoja sopii toivottaa.

Keli on luvalla sanoen kehno. Pistävää jäähilettä tulee vaakasuorassa. Tuulee niin kovaa, että naama tuntuu tippuvan pois. Jäällä on laajalti kohvaa: ­yhtäkkiä jalka uppoaa polveen asti. Koskaan ei tiedä pitääkö seuraava askel.

"Jäätilanne on monin paikoin surkea tänä talvena. Lumi tuli ennen kuin jää ehti paksuuntua kunnolla", manailee Martti Nurmi.

Kisaan osallistuu porukkaa useammasta lähialueen seurasta, onhan kyseessä kaikille avoimet kilpailut.

Järjestävän seuran Kirkkonummen Kalapoikien puheenjohtaja Seppo Karhu kertaa kisan säännöt, vaikka kaikki tuntevat ne jo ennestään. Onhan tätä tehty jo vuosikaudet. Kisakala on ahven ja kisa-­alueena on koko järvi.

Karhu puhuu kymmenien vuosien kokemuksella: "Tämä on vaativa laji, joka vaatii paljon harjoitusta."

Tosin tuurilla aloittelijakin saattaa pärjätä, jos löytää syövän parven. Huonolla syönnillä taito sen sijaan korostuu.

Porukka hajaantuu jäälle. Loska loiskuu lämpösaappaan alla. Moni suuntaa edellisvuosien vakiopaikalleen, askel on määrätietoinen. Yhtäkkiä ketään ei ole missään, vain pieniä pisteitä kaukana jäällä. Sattumalta ei kukaan valitse paikkaa: syvyyskäyrät on tutkittu tarkkaan. Ahven viihtyy penkassa.

Kello tulee lopulta yhdeksän ja kairat pureutuvat jäähän. Saman tien on pilkki vedessä ja kalojen houkuttelu alkaa. Osa jää sijoilleen, osa vaihtaa reikää saman tien, jos kala ei heti nappaa.

Parkkipaikan hölinä on muisto vain, nyt keskitytään. Kisaajat tarkkailevat salaa toisiaan: käykö kellään kädet, löytyykö kalaa. Värikoukulla kalastavan erottaa: kädet käyvät kuin tuulimyllyt, kun siimaa harotaan jäälle.

Vitträskillä pilkitään yleensä syvältä, siellä viihtyvät isommat ahvenet. 12 metriä siimaa pitää saada äkkiä ylös, kun kala nappaa. Tänään keli on tuulinen ja kostea, konkarinkin siima tamppuuntuu hetkessä. Varavapoja pitää olla repussa.

Ensimmäiset pari tuntia syönti on huono. Tuntien kuluessa paikat vaihtuvat, ihmiset liikkuvat. Reikiä ilmestyy jäähän tihenevään tahtiin. Kalapussit täyttyvät pikkuhiljaa, mutta siitä ei huudella. Puntarilla tavataan.

Juoksijat ovat liikkeellä. He ovat maratoonarin oloisia, eivätkä viihdy kauaa yhdessä paikassa, mikäli kala ei heti merkkaa. Kisan aikana he saattavat kiertää koko järven. Monesti vaiva palkitaan.

Eräs heistä on Petri Lääperi. Nelikymppisenä hän edustaa tänään kisojen nuorinta kaartia. "Kilpailuhenki on kova, kaikessa. Siksi tyylini on liikkua paljon jäällä ja etsiä omat kalat. Hyvillä keleillä jopa juoksen."

Tänään ei upottava sohjo helpota asiaa.

Pilkkipiirejä kuohutti viime vuoden SM-kisoissa ensi kertaa ollut sääntö, että kaikki kalat on tapettava ennen puntarille tuontia. Asiasta ollaan tasan kahta mieltä. Niin myös täällä.

Tuula Arila ei puolla kalojen lopettamista: "Olen jyrkästi sitä vastaan. Vaikuttaa jatkokäyttöön, kun on niskat nurin. Niitä on vaikea fileoida. Lisäksi kädet menevät helposti rikki ja verille siinä hommassa."

"Sitä paitsi pakkasessa kalat jäätyvät nopeasti", Helena Mononen komppaa.

Lohjalainen Marko Huosianmaa istuu selkä päin purevaa tuulta. Hyvän kokoinen ahven iskee koukkuun. Huosianmaa vetää sen ylös ja laittaa sekunnissa niskat nurin. "Mielestäni kala pitää lopettaa heti. Ei voi olla niin kiire. Se on kunnioitusta saalista kohtaan. Tämä on henkilökohtainen mielipiteeni, ymmärrän jos joku muu on eri mieltä. Kala luultavasti tukehtuu muuten hitaasti, ei mahda olla mukava tapa kuolla."

Kalojen kivusta on tehty useita tutkimuksia. Niiden perusteella kalatkin tuntevat kipua, mutta millaista, sitä ei tiedetä. Joka tapauksessa tämänvuotisissa SM-kisoissa kalojen lopetus on palautettu pakosta suosituksen tasolle.

Kello lähenee kahta. Tasan kahdelta pilkit kelataan ylös ja reput pakataan selkään. Taivalletaan lähtöpaikalle. Keli on vielä raskaampi kuin aamulla. Punnitus alkaa sitä mukaa kun porukkaa saapuu jäältä.

Parkkipaikalla pulina jatkuu, kun kisakuulumisia kysellään. Mistä kalaa tällä kertaa löytyi parhaiten? Toki asiaan kuuluu oman saaliin vähättely ennen kuin vaaka on laulanut virallisen tuloksensa. Kukapa haluaisi tyhjänkerskujan mainetta.

"Pariin ekaan tuntiin en saanut kalan kalaa. Sitten vähän löysin." "Kympin käyrälle menin ensin, hiljaista oli. Sitten täräytti pari parempaa. Sen jälkeen olikin taas vähän hiljaisempaa." "Katsoin, että siellä se vetää kalaa! En jaksanut lähteä sinne asti. Nyt harmittaa."

Puntarijono pitenee. Jollakin pussi pullottaa maahan asti, toisella on kevyempi kantamus. Yhteistä kaikille on läpimärät tamineet, punottava hipiä ja pipon alla hionnut tukka. Märkää takamusta manailee joka toinen. ­Rännän kautta vedeksi muuttunut sade ei pysy vaatteiden ­ulkopuolella.

Osallistumiskortteja kaivetaan povitaskusta. Se ojennetaan puntarilla järjestäjälle, joka kirjaa korttiin tuloksen grammoina. 1 095, 2 225, 5 170...

Sitten jännitetään. Odotusta pehmentää grillissä käryävä makkara. Kahvitermos suhauttaa mustaa juomaa pahvimukiin. Maito on punaista, ja pullarasia aukeaa. Kisakahvilan luksusta! Yleensä saa tyytyä omiin eväisiin. Täällä ei vegaanivaihtoehtoa ole.

Salme Pikkarainen pitää kisakahviota miniänsä Erika Pikkaraisen kanssa. Farmariauton perästä on kaivettu esiin pikkupöytä ja kaasugrilli.

"Olen yleensä pullanpaistajana näissä seuran kisoissa. En nyt osallistunut itse, kun pitää niin aikaisin sitten lähteä jäältä takaisin, että ehtii grillata."

Pikkaraisen perheessä on pilkkijöitä jo kolmannessa polvessa. Vanhemmat ovat opettaneet jälkikasvunsa lajin pariin.

"Myös 13- ja 15-vuotiaat pojanpojat ovat innokkaita. Miniäkin innostui ja nyt pilkkivät perhesarjassa. Tänään pojilla tosin oli muuta menoa." Salme Pikkarainen selvittää.

Hänen mukaansa lapset saadaan innostettua harrastuksen pariin pienestä pitäen kunhan aikuiset näyttävät esimerkkiä.

"Mutta lasten ehdoilla on mentävä. Paljon evästä mukaan, ja kunnon pilkkivehkeet on oltava. Jäältä lähdetään pois heti, kun lapsi haluaa. Pakolla ei mikään onnistu, tulee vain vastenmielisyys."

Pilkkijän näkövinkkeli on lähinnä tällainen. Kuva: Stiina Hovi

Kairaaminen on hyvin raskasta, jos jää on märkää. Kisassa tehdään usein kymmeniä reikiä, kun etsitään syövää parvea. Kuva: Stiina Hovi

Vihdoin kaikkien saaliit on punnittu ja eri sarjojen kortit järjestetty. Rinki tiivistyy. Sinappia pyyhkäistään suupielestä. Alkaa palkintojen jako.

Naiset ensin. Voittaja on Kirsti Heikkilä 6 770 gramman tuloksella. Eroa seuraavaan on yli 3,5 kiloa. "Oliksää edes samalla järvellä?" vinoillaan voittajalle.

Miesveteraanit, yleiset miehet. Nuorten luokassa ei ole tänäänkään yhtään osallistujaa.

Pilkkipiireissä toivotaan kovasti nuorten innostuvan lajiin. Siksi välillä järjestetään tekniikka-avusteisia kisoja, joissa kaikuluotain ja muut vermeet ovat sallittuja.

Kalastusaiheisten Facebook-ryhmien perusteella nuoretkin kyllä pilkkivät aktiivisesti, mutta eivät kilpaile lajissa. Mieluummin käydään oman aikataulun mukaan hyväksi havaituissa paikoissa.

"Nuoria ei juuri kisoissa näy, pilkki ei ole pop. ­Maaseudulla tilanne saattaa olla parempi", Seppo Karhu arvelee. "Vanhempien pitää olla mukana harrastuksessa, eiväthän nuoret pääse ilman autoa kisapaikalle."

KKP:n 45 jäsenestä viisi on alle 18-vuotiaita. Yksikään ei tänään osallistu kisaan. Pilkkiminen on nuorille vain yksi useista vapaa-ajan aktiviteeteista.

"Porukka alkaa olla vaan meitä huru-ukkoja. Ei ne nuoret tänne tule palelemaan, istuvat tietokoneella", Martti Nurmi pohtii ja jatkaa pilke silmäkulmassa: "Ei täällä kisoissa käy kuin muutama hullu enää."

Petri Lääperikin on havainnut nuoremman polven pilkkijöiden vähentyneen: "Vanhempien esimerkki on hyvin tärkeä. Valmennan nuorten futisjoukkuetta. Huomaa saman tien kenen vanhemmatkin ovat kiinnostuneita. Tulevat matseihin ja kuskaavat treeneihin. Ne pojat pelaavat edelleen. Ne, joita ei ole tsempattu jatkamaan, ovat lopettaneet, kun ikää on tullut sen verran, että muut jutut alkaneet kiinnostaa."

Jukka Hirvonen on tullut hakemaan kisakaloja kotiinsa. "Ei terveydentila juuri nyt valitettavasti kestä pilkkimistä", hän harmittelee.

"Vaimokin oli kova kalastaja ennen, mutta nyt terveys ei anna myöden. Häntä harmittaa ihan hirveästi. Kaipaa tuttua porukkaa ja kalaan pääsyä."

Hirvosen perhe rakastaa kalaa. Kisoissa sitä jää aina paljon yli, sillä moni ei ota saalista mukaansa. "Perhe odottaa näitäkin kaloja vesi kielellä. Laitamme kalaa monella tapaa. Aina oikein odottaa, että koska ruoka on valmista", Hirvonen myhäilee.

Kalaa tulee välillä paljonkin. Enimmäkseen pientä.

Helena Monosella on niille selkeä käyttötarkoitus: "Isäntä metsästää supikoiria, laitamme kalat syötiksi. Isot kalat toki syödään."

Pilkkijän naapurina on mukava olla, kalaa tulee säännöllisesti kotiovelle. "Meidän perheessä kun ei juuri syödä kalaa, joten annan kaikki naapuruston vanhuksille. Tekevät mielellään kukkoa niistä", Petri Lääperi kertoo.

Tuula Arila jättää sintit luonnon eläimille. ­"Ketuille menee. Joku ruokkii merikotkia ja hakee niille kisoista kaloja."

Kisakaloja menee muualla Suomessa esimerkiksi kukkoleipomoihin, turkistarhoille, koirille ja kala­jalosteiksi.

Jotkut juoksevat jäällä kalaa etsien. Kuva: Stiina Hovi

Ahven on Suomen yleisin kala ja myös kansalliskala. Tyypillinen kisasaalis on pikkusinttiä. Kuva: Stiina Hovi

Saalispussien koko vaihtelee paljon. Tässäkin kisassa nollasta yli seitsemään kiloon. Kuva: Stiina Hovi

Kisan jälkeen nautitaan kahvion antimista. Kuva: Stiina Hovi

Sarjoissa palkitaan neljä parasta. Voittajat käyvät noutamassa palkintonsa tyytyväisenä. Kaikille aplodeerataan. Samat nimet pärjäävät kisasta toiseen. Harjoitus ja kärsivällisyys ovat avainsanoja tässäkin lajissa.

Palkintoina on yleensä lahjakortteja tai seteli­rahaa. Summat ovat näillä seuduin pieniä, tuskin kattavat bensakuluja. Palkinnot tulevat kokonaan osallistumismaksuista. Kaiken kaikkiaan osallistujia on tänään hieman yli 40.

Toista on vaikkapa Kilpisjärven pilkeissä, jossa palkintoja on moottorikelkasta Amazonin-matkaan. Ne ovat poikkeuksia, enemmän kansanjuhlaa kuin kilpapilkkiä. Osallistujia on tuhansia.

Seurat järjestävät kisoja saadakseen rahaa toimintaansa. Osallistuminen maksaa 10–15 euroa.

"Me jaamme suurimman osan palkintoina pois, vähän jää seuralle", sanoo Seppo Karhu ja kertoo KKP:n järjestävän muutamia kisoja vuodessa.

"Emme pysty suurempiin palkintoihin, sillä harrastajamäärät ovat kovin pieniä. Sitä paitsi monikaan ei tule palkintojen perässä vaan tuttuja tapaamaan."

"Tosin joillekin voitto on hyvin tärkeä, he käyvät jopa treenaamassa etukäteen. Itselle ei niin kovasti väliä. Joskus pärjää joskus ei", hän hymähtää.

Myöskään Marko Huosianmaa ei kisaa vakavalla mielellä: "Tavoite on kunhan en olisi viimeinen. Pyrin käymään vuosittain ainakin yhdessä kisassa. Testaan itse tekemiäni värikoukkuja ja vapoja."

Sen sijaan joku kisaviettinen on tänäänkin hermostunut huonoon syöntiin ja lähtenyt kotiin ennen aikojaan.

Palkintojen jako on ohi ja sakki hajaantuu autoihinsa. Saalishaarukka oli tänäänkin suuri: nollasta yli seitsemään kiloon. Joku löytää, toinen ei. Vaikka siinä kai pilkkimisen viehätys onkin: ikinä ei tiedä, mitä järvi antaa.