Tossuntekijän tuvassa

Maria Dorff on opetellut yksinkertaiseen maalaiselämään ilman mukavuuksia ja nauttii siitä. 

Lasse Nordlund on tullut rakennustyömaalta lounastauolle ja seuraa, kuinka vaimo huovuttaa villaa tossuihin. 

Hernekeitto muhii kypsäksi hellalla villahuovan alla. 

Talonrakennuksessa ei ole kireää aikataulua. Lasse Nordlund tekee niin kuin kroppa tykkää. Vaimo auttaa tarvittaessa. 

Valtimon Rumon kylässä Maria Dorffin kotona tuntuu kuin siirtyisi ajassa puoli vuosisataa taaksepäin. Ei kiirettä, ei melua, ei nykyajan mukavuuksia.

Vanhan rintamamiestalon tuvassa hella hohkaa lämpöä. Maria on sytyttänyt tulet aamulla ja pannut päivän lounaskeiton kypsymään ja veden kuumenemaan isoihin kattiloihin. Kun tulet ovat sammuneet, Maria on peittänyt kattilat villaisella huovalla, jotta ne pysyvät lämpiminä pitkälle iltapäivään.

Perheen ekaluokkalainen Aamu-tytär on koulussa ja puoliso, Lasse Nordlund, on rakentamassa perheelle uutta hirsitaloa puolen kilometrin päähän.

Marian päivä koostuu monista askareista silloin, kun hän ei ole opettajansijaisena koulussa. Niitäkin päiviä on, onhan Maria käsityönopettajana pätevä sijainen pienessä Valtimon kunnassa.

Mieluiten Maria kuitenkin tekisi vain omia töitään eli huovuttaisi tossuja ja askaroisi kotipiirissä.

Maria oppi huovuttamisen viisitoista vuotta sitten asuessaan Pernajassa huovutustaiteilija Paula Kovalaisen naapurissa.

Kipinä huovuttamiseen jäi, ja tilaisuus tehdä siitä elinkeino tarjoutui, kun pari vuotta sitten Eeva-Stiina Snellman Perttelistä halusi eläköityä huovuttamisesta ja etsi tossujentekijää.

Maria kävi saamassa lisäoppia Eeva-Stiinalta ja tunsi heti, että tätä hän haluaa tehdä.

Kolme vuotta sitten Maria perusti oman yrityksen Kehrättären, joka valmistaa käsintehtyjä ja kirjottuja huopatossuja tilauksesta. Tossut Maria nimesi Eeroiksi ja Eevastiinoiksi, vähän niin kuin Reinot ja Ainot.

Maria näyttää, miten tossut syntyvät. Hän hakee naapurihuoneesta lampaanvillaa ja levittää sen tuvan pöydälle muoviliinan päälle. Veden ja saippuan kanssa hän alkaa liottaa ja pestä villaa, joka pikkuhiljaa huopuu tiiviiksi hänen käsissään. Sen jälkeen hän muotoilee huovan lestin päälle tossuksi.

Kun tossu on kuivunut muotoonsa, Maria ompelee siihen nahkapohjan ja kiinnittää reunaan käsin kutomansa pirtanauhan. Tossun pintaan hän kirjoo tähtiä tai asiakkaan tilaamia kuvioita.

Yhden tossuparin tekemiseen menee neljästä viiteen tuntia, isoihin enemmänkin.

Maria huovuttaa yleensä kerran viikossa kolme tuntia, jolloin syntyy kolme paria tossuaihioita.

Kädet kuivuvat saippuavedellä lotratessa, mutta huovutuksen jälkeen Maria karstaa villaa, jonka sisältämä lanoliini hoitaa kädet jälleen pehmeiksi.

Mariaa on pyydetty huovuttamaan muutakin kuin tossuja, mutta hän kokee kaikenlaisten koristejuttujen tekemisen turhaksi. ”Ei minusta ole siihen.”

Maria ja Lassen koti kertoo elämäntavasta, josta turha on karsittu pois. Lasse haluaa elää rahatalouden ulkopuolella. Maria ei ole yhtä jyrkkä. Silti hänkin pyrkii elämään mahdollisimman luonnonmukaista ja vähän kuluttavaa elämää.

Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että talossa on kantovesi. Kätevää, sillä silloin putket eivät kovallakaan pakkasella jäädy, koska niitä ei ole. Eikä tule vesivahinkoja.

Ei ole myöskään televisiota eikä mitään sähköisiä kodinkoneita. Maria pesee pyykitkin käsin.

Vaatteet, taloustavarat, lelut ja muut hyödykkeet perhe ostaa kirpputorilta tai tekee itse.

Sähkö talossa kuitenkin on, sillä sähkövalo on ihan mukava ja Maria tykkää kuunnella radiota töitä tehdessään. Tietokonekin vaatii sähköä. Joskus siitä katsotaan kiinnostavia televisio-ohjelmia.

Puhelinten laturit eivät tässä talossa pyöri pöydillä, sillä vanhaa Nokian kierrätyspuhelinta ei tarvitse yhtenään ladata.

Viereisessä kylmillään olevassa huoneessa on kuivumassa hernettä pitkillä orsilla. Perhe viljelee suuren osan ruuastaan: perunat, herneet, pavut, lantut, porkkanat, nauriit, kaalit, mausteet.

Lasse on kasvissyöjä, mutta Maria syö joskus kalaa ja luomulihaa.

Metsästä pariskunta kerää sieniä ja marjoja.

Kaupasta Maria ostaa lähinnä vain maitotuotteet, munat, suolan, sokerin ja öljyn. Tosin sokeriakaan ei paljon tarvitse, sillä Maria sai toissa vuonna kolme mehiläispesää. Hunajaa on riittänyt myyntiin asti.

Marialla on haaveena ottaa joskus vuohia, mutta mies ei ole innostunut, koska on joskus kokeillut lampaita ja piti niitä liian sitovina.

Kahvia talossa ei juoda, vaan vain omatekoista yrttiteetä. Kerran kymmenessä päivässä Maria leipoo leipää.

Maria on kotoisin Jyväskylästä, kaupunkilaisperheestä. Hän on opetellut luonnonmukaiseen elämäntapaan vasta aikuistuttuaan ja erityisesti tavattuaan Lassen.

Marian vanhempien oli aluksi vaikea ymmärtää tyttärensä valintoja, sillä ikänsä paperikonetehtaalla työskennellyt isä on tavoitellut parempaa elintasoa ja nyt tytär asuu mökissä, jossa ei ole mukavuuksia.

”Mutta he ovat hyväksyneet, kun ovat nähneet, että olen onnellinen. Tämä on oma valintani.”

Mariaa viehättää luonnon keskellä asuminen. ”Tykkään todella paljon pimeästä. Talvella on kiva kävellä pimeällä tiellä, olla osa ympäristöä. Pakkasetkaan eivät haittaa, kun pukeutuu kunnolla.”

Vasta muutettuaan lapsuuden kerrostalokodista Pernajaan puulämmitteiseen taloon Maria tajusi, että lämmön eteen täytyy tehdä työtä. Keskuslämmitteisessä talossa lämpö oli ollut itsestäänselvyys.

”Kun menin käymään Helsingin Forumissa ja siellä oli 24 astetta lämmintä talvella, ajattelin, että huhhuh, meneepä paljon energiaa!” Maria naurahtaa.

Pariskunnan elämäntapaan kuuluu, että he tekevät päivän askareita sen mukaan, mikä kropassa tuntuu hyvältä. Kahdeksasta neljään työ ja viiden päivänä työviikko tuntuvat heistä vierailta.

Työtä luonnonmukaisessa elämässä riittää, mutta sitä voi vaihdella. Näin välttyy rasitusvammoilta.

”Kun on oma pomonsa, on mahdollisuus luistaa, mutta tietää, että mitä en nyt tee, odottaa ehkä moninkertaisena kohta”, isäntä ilmoittaa.

Perheellä ei ole autoa. Maria kulkee matkat pyörällä, linja-autolla ja toisinaan kimppakyydeillä. ”Täytyy miettiä, mihin pääsee julkisilla.”

Valtatien varteen pysäkille on kolme kilometriä ja lähimpään kauppaan 23.

Syksyisin Maria on kiertänyt tossuineen messuilla Itä-Suomessa naapurin emännän kyydissä.

”Elämäntyylimme on, että kulutamme vähemmän rahaa kuin normaalit perheet eikä meidän siksi tarvitse tehdä niin paljon töitäkään”, Maria miettii. Hän arvioi perheen vuotuisiksi kuluiksi noin 5 000 euroa.

”Nyt talonrakennus on kyllä räjäyttämässä budjetin.”

No, ei se taloutta kuitenkaan kaada. Mies on kaatanut hirret omasta metsästä ja veistää kaiken itse, lihasvoimalla. Uuteenkaan taloon ei tule mukavuuksia.

Peseytyä aiotaan edelleen ulkosaunassa ja tarpeet tehdä huussissa. Vessapaperin virkaa toimittaa rahkasammal.

Valtimon kunta ei antanut talolle rakennuslupaa vakituiseksi asunnoksi, koska siitä tulee niin alkeellinen. Nykysäädökset kun eivät tunne taloja, joissa ei ole viemäröintejä ja joita eristetään sammaleella ja rakennetaan ilman konevoimaa.

Hitaasti talo nousee, hirsi hirreltä. Puolenpäivän aikaan Maria kumauttaa vellikelloa, joka kuuluu rakennukselle asti. On hernekeiton aika.

www.kasintehden.fi/kehratar