Elintarviketalous on ketjutaloutta

Tuotanto on monien eri tekijöiden yhteistyötä – puhutaan tuotantoketjuista.

Ehkä selkeimmän kuvan tuotannon ketjuuntumisesta antaa meille elintarviketuotanto. Kaiken perustana on maatalous. Jalostusporras ostaa tuotannon ja valmistaa siitä tehtaissaan mitä monipuolisimman elintarviketarjonnan, jonka kauppa edelleen ostaa ja tarjoaa myymälöissään kuluttajakunnalle.

Osa tuotannosta ohjautuu vientiin. Kuljetus on ketjun kaikissa vaiheissa tärkeä tekijä ja vaikuttaa merkittävästi tuotteen lopulliseen myyntihintaan.

Hyvin toimivassa yhteistyössä kaikki ketjun osakkaat saavat kohtuullisen korvauksen omasta panoksestaan.

Ketjuuntuminen ei ole yksinomaan elintarvikealan ominaisuus. Samanlaista yhteistyötä tavataan monilla muillakin tuotannonaloilla, ja esimerkiksi puun hyötykäyttöä edeltää tavallisimmin monien osallistujien yhteistyö.

Euroopan elintarviketaloudessa on kuitenkin tapahtunut puolen vuoden kuluessa voimakas muutos. Maitokiintiöt lakkautettiin, ja useissa maissa tuotanto alkoi kasvaa. Nyt halpamaitoa tunkee jo Suomenkin markkinoille. Maatilamme ovat joutuneet syvään kustannuskriisiin, kun samoihin aikoihin maidon hinnasta lohkaistiin neljännes ja vienti Venäjälle katkesi.

Perustuotanto ei silti ole ainoa elintarvikeketjun heikko lenkki. Vähittäiskauppa on vahvistanut osuuttaan, ja jalostusporras, joka aikaisemmin määritti tuotteiden hinnan, on menettänyt otettaan. Nyt hinnan määrittää vähittäiskauppa.

Elintarvikeketjussa olisi suoritettava kustannusten ja tulojen uusjako, sillä maatalous ei kestä nykyistä painetta loputtomiin. Valtiovallan olisi puututtava tähän koko yhteiskuntarakennetta rapauttavaan ongelmaan, sillä tilannetta ei ratkaista vapaalla kilpailulla.

Aiempina vuosina ruuantuotanto ja elintarviketalous olivat päättäjien jatkuvan mielenkiinnon ja huolenpidon kohteita. Maassamme järjestettiin 1980–1990-luvuilla joka toinen vuosi Agrofood-tapahtuma. Tampere-talolle kertyi tuhathenkinen neuvottelukunta ruoka-alan asiantuntijoita – viljelijöitä, professoreita ja monta muuta siltä väliltä.

Elintarvikeketju käytiin Tampereella läpi kaikkine osa-alueineen. Todettiin, että alan teollisuus tarvitsee ehdottomasti kotimaista perustuotantoa.

Nivalaisen Pekka Vilkunan ideat herättivät kiinnostusta tuossa neuvottelukunnassa. Pekan tilan kannattavuus oli paljolti kaalin varassa, mutta muitakin kannattavuusvinkkejä Pekalla oli antaa.

Pekka istui myöhemmin kolme istuntokautta eduskunnassa. Siellä hän ideoi lain, jossa lannan biokaasu hyväksyttiin käytettäväksi verottomana polttoaineena autoissa ja monissa erilaisissa vetokoneissa. Lain valmistelu ja voimaan saattaminen vei vuosikausia.

Kaasukäyttöisten traktorien valmistus on sittemmin aloitettu Suomessakin.

Valtiovarainministeriö on, suurtuotannon juoksupoikana, vastustanut kaikenlaisen pientuotannon pääsyä energiamarkkinoille. Lex Vilkunalla on kuitenkin ollut jo vaikutusta talouselämässä.

Biokaasureaktoreita rakentava Metener Oy on hyödyntänyt sitä muun muassa rakentamalla Laukaan Leppävedelle reaktorin ja kaasuntankkauspisteen, jossa asioi jo kolmisensataa autoilijaa. Kehitysnäkymät ovat valtavat.

Enää tarvitaan laki, joka mahdollistaa maatilojen pienreaktorien pääsyn valtion tukien piiriin.

Agrofood-kokoukset mahdollistivat hyvin monenlaisten ideoiden julkisuuteen tulon, ja niistä monet on myös toteutettu. Joskus kannattaa muistella vanhaakin ja ottaa oppia aiemmin hyväksi havaituista käytännöistä.