Kiittämättömyyskö kepun palkka?

Keskustan kansanedustajat ja me muut aktiivit esittelemme mielellämme talouden käännettä tai Sipilän saavutuksia Feisbuukissa ja muuallakin. Kelpaa kehua, kun melkein 100 000 uutta työpaikkaa on syntynyt ja valtion velkaantuminen kääntynyt. Kansantuote kasvaa ja palkkojakin on matokuurin jälkeen nostettu. Pidettiin mitä luvattiin. Edellisen sinipunan tylsää ja lohdutonta kyvyttömyyttä ei kaipaa enää kukaan.

Niin, paitsi äänestäjä. Helsingin Sanomat julkaisi alkuviikosta sille vuodetun puolueiden yhdessä teettämän tutkimuksen äänestyshaluista. Siinä keskustan houkuttelevuus oli viime vaaleista puoliintunut. Enää 18 prosenttia vastanneista piti kepua äänestyskelpoisena, saman verran kuin ruotsalaisia, vassareita tai persuja.

Hauskaa on, että kärjessä huitelevat vihreät, joita melkein joka toinen suomalainen voisi äänestää. Kun historiasta tiedetään, että noin puolet äänestyshaluista toteutuu, olisi vuoden kuluttua odotettavissa melkoinen viherjytkäys. Siis jos Aallon Touko saa asiansa ja imagonsa parempaan reeraan. Hänen karismansa ei vielä suomalaisia tämän tutkimuksen mukaan vakuuta. Hän on Juha Sipilän kanssa samoilla luvuilla: kumpikaan ei ole kultamitalissa kiinni.

Olen ollut vastaanottamassa samaa hälyttävää tietoa puolueen varapuheenjohtajana talvella 2011. Tunnustan heti, että en uskonut kuulemaani. Olin siinä kepulaisessa uskossa, että puolueen vakiintunut kannatus on 16–17 prosentin luokkaa minimissään. Vaaleissa tuli rumasti turpiin ja sen jälkeen kehiteltiin erilaisia poliittisia selityksiä, miksi niin kävi. Muistatte varmaan maaseudun ja eläkeläisten unohtamisen, ärsyttävän lipilaariuden, jätevesikysymykset ja yleisen ketutuksen.

Sanoin silloin jo tuoreeltaan julkisesti, että suurin syy oli siinä, että meistä jäi kylmä ja kliininen kuva. Sanon uudestaan, että on suuri riski toistaa tämä virhe, jota olin itse tekemässä.

Onneksi keskustalla on vielä vuosi aikaa, toisin kuin keväällä seitsemän vuotta sitten. Esko Ahon vuoden 1995 ihme on mahdollista toistaa: silloinhan keskusta nousi EU-jäsenyyden ja laman ristiriitaisista tunnelmista 14 prosentista parinkympin kannatukseen. Hallitukseen se ei riittänyt mutta oli kelpo tulos tuohon saumaan.

Pientä värinää gallupeissa onkin ollut ylöspäin mutta siitä on enemmän kiittäminen kokoomuksen saunan palamista. Uusi alku olisi tehtävä taas omalla porukalla ja aatteellisesta, inhimillisestä perinnöstä ponnistaen. Vanhoilla saavutuksilla on vaaleissa nykyään vähän jakoa, vaikka lista olisi pitkä ja kauniisti paketoitu.

Seppo Kääriäinen näki väitöskirjassaan kepun selviytymisen yhtenä edellytyksenä puheenjohtaja Johannes Virolaisen kyvyn johtaa jakaantunutta puoluetta. Tilanne tuskin on yhtä paha kuin 1970-luvulla, mutta on selvää, että keskustan sisällä on jakoa. Eduskuntaryhmässä on lukuisia vanhoja staroja, jotka ”vielä kerran” nousivat parrasvaloihin Sipilän vedolla. Näkyviä pestejä heillä on niukasti eikä suurta intoa poliittisiin sankaritekoihin ja uusiin avauksiin. Sitä heiltä kuitenkin odottaisi, kun osaamista ja kokemusta on.

Ministerikaartinsa Sipilä valitsi itseään nuoremmista ja naisitti avustajan paikkansakin samalla periaatteella, Timo Laanista lukuun ottamatta. Iän, ajattelun tai asuinpaikan perusteella en halua leimoja iskeä, mutta voihan sitä Väyrysen tavalla kysyä, edustaako näin yhtenäinen porukka laajasti puolueen taustoja? Tai ylipäänsä, onko keskustalaisuus tänään vain tiukkaa talouspuhetta ja yrityselämän edellytyksiä?

Odotan paljon puoluekokousta edeltävältä keskustelulta. Toistaiseksi on ollut laimeata. Kuulkaas puoluesihteerit ja varapuheenjohtajat: nämä lypsyjakkarapuheet on jo kuultu. Nyt olisi kiva tietää, kuinka teidän johdollanne tästä ojasta noustaan. Mikä se tulevan vaalikauden resepti olikaan?