Yhtä juhlaa

Kolumni

KIRSTI MANNINEN

Arkinen aherrus on jo alkanut, ja kuusenneulaset on imuroitu tuvan lattialta. Tällaisena harmaana ja sateisena talvikautena juhlien elämää rytmittävä merkitys korostuu. Kynttilöiden ja jouluvalojen valossa selvittiin taas talvipäivän seisauksesta. Nyt päivä on jo kukonaskeleen pitempi, kuten anoppini tapasi lohduttaa, kun tammikuisina aamuina kahlattiin lumessa navetalle.

Parasta menneissä jouluvalmisteluissa oli lastenlasteni vahva panos, sillä juhlamieli syntyy varmimmin yhdessä tekemällä. Jo joulukuun alussa pystytimme perinteisen joulujunaratamme, jonka styroksiset kinokset ja valkohuuruiset puut takasivat meille sääilmiöistä riippumattoman valkoisen joulun. Parin neliömetrin suuruinen joulukylä kootaan joka vuosi ensimmäisen adventin tienoilla ja puretaan vasta laskiaistiistain jälkeen. Tänä vuonna Ollikin, 4, oppi ohjaamaan yhtäaikaa sekä ylä- että alaveturia.

Jokavuotista joululehteämme Varpulan Joulua ei olisi saatu kootuksi ilman kansikuvaporojen ja kilpatehtävien tekijöitä. Eva, 12, laati puoli päivää elämänsä ensimmäistä sudokua ja totesi sen olleen ”yllättävän hankalaa”.

Joulunaluspäivinä kolmen kouluikäisen iskuryhmä auttoi valkotornadon tavoin meitä huonokinttuisia ja selkävaivaisia raivaamaan taloa juhlakuntoon.

Kaikkein hauskinta oli kuitenkin käydä hakemassa aatonaattona joulukuusi omasta metsästä Noran, 10, ja Lucan, 8, kanssa. Kaikki vakituiset kuusenhakijamme kun olivat matkoilla. Niinpä luikahdimme kahden sadekuuron välissä kotimetsään vanhan maakellarin taakse. Ensimmäinen kuusi oli vihreä, mutta sen takana kasvoi toinen vielä tuuheampi ja sen takana vieläkin upeampi.

Olin jo tarttumassa sahaan, kun lapset löysivät kuusikosta sen kaikkein kauneimman joulukuusen. Sadevesi tipahteli niskaan, kun kyykistyin puun juureen ja nyhräsin sen tyvestä poikki.

Riemusaatossa lapset kantoivat kuusen tupaan. Koko suku oli yhtä mieltä siitä, ettei Varpulassa ole koskaan ollut yhtä kaunista ja tasaoksaista joulukuusta. Onneksi se on nyt ikuistettu valokuviin.

Jokaisella juhlalla on oma merkityksensä. Tänä jouluna lasten kanssa häärätessäni tajusin entistä selvemmin, miten tärkeää on siirtää perinteitä ja niitä koskevaa tietoa sukupolvelta toiselle. Joulupuuron ääressä käytiin läpi muun muassa sellaisia jouluperinteen ydinkysymyksiä kuin miksi tuvan kattoon on ripustettu himmeli ja mitä uskomuksia liittyy puuron seasta löytyvään manteliin.

Välillä vähän googlattiinkin, kun kolme sukupolvea muisteli, millaisten vaiheiden kautta muinaissuomalaisesta kekristä tuli kristillinen joulu ja pelottavasta kekripukista punanuttuinen Korvatunturin joulupukki.

Vanha talonpoikainen ajanlasku perustui juhlapyhiin. Juhlien toivossa jaksettiin raataa myös härkäviikkoina, kylvö- ja heinäaikoina ja muina kiireisinä päivinä.

Onneksi tätäkin kevättalvea siivittävät taas monenlaiset juhlat nimi- ja syntymäpäivistä laskiaiseen ja pääsiäispyhiin. Kuten muuan hyvä ystäväni aina muistuttaa: elämä ei ole vain yhtä juhlaa vaan myös ruusuilla tanssimista.