Haastakaa toisenne!

Kuva: Jaana Kankaanpää 

Mielipide

16.9.201116:00

Kolumni

Simo Ralli

Ralli radalla

Lakeudella tuuloo, koivun keltaiset lehdet lentää vaakatasossa ikkunaklasihin. Kropassa ja jaloissa olo on kuin selkään saaneella piskillä, joka on hypännyt kuraojasta nokkospuskan läpi suoraan ruusupuskahan. Kolottaa, puuruttaa ja pistelöö. Pääknupissa ei väsymystä ole, on vain hyvä olo onnistumisesta. Takana on juuri juostu puolimaraton, jolle minut haastettiin jo kesäkuussa.

En ole kauhian tressaavaa tyyppiä. Vasta lähtöpäivän aamuna tajusin, mihin sitä olin taas lupautunut. Juoksisin ensimmäistä kertaa elämässäni yli kuusi kilometriä yhteen mittaan. Puolikas maraton on vähän yli kaksikymmentäyksi kilometriä. Huh!

Menin nolouksissani nettiin ja katselin, kuinka puolikkaaseen olisi pitänyt valmistautua. Netistä löytyi monenmoista treeniohjelmaa. Jokaisessa luki monen viikon asiat mitä pitäisi tehdä. Pitääs olla jäähdyttelyä, vetoja, pitkiä ja lyhyitä lenkkejä. Kaikenmoista.

Mä olin käynyt erellisviikolla pari kertaa lenkillä. Huomasin että itse urheiluhullu Alexander Stubbkin oli keskeyttänyt puolimaratonin. Lopetin netin selailun maratonkuolemasta käsitelleeseen juttuun. Vieläköhän ehtisi perua?

Maratonpaikalle Jyväskylässä tullessa huomasin, että meitä puolijauhoosia oli paljon muitakin. Miksen minäkin jaksaisi, jos tuo kuuskymppinen kuivakan ikihongan näköönen luu ja nahkakin meinaa juosta.

Kaikilla meillä pukuhuoneessa seiniintuijottajilla oli sama kauhistunut, pelokas ilme: kuinkahan tässä käy? En ole koskaan nähnyt tuollaista määrää itsensä kanssa hiljaista keskustelua käyviä ihmisiä. Maraton ja koko juoksutapahtuma on yhtä suurta joukkoterapiaa.

Lähtölaukaus pamahtaa. Porukassa on mukava lähteä rynnimään. Ainut neuvo minkä noteerasin oli, että lähde etenemään puolella vauhdilla siitä, mitä olit ajatellut, silloin ei tule matka vastahan, kirittää voi sitte myöhemmin jos paukkuja piisaa.

Ensimmäiset kilometrit menivät jokaista vaivaani tunnustellen ja tiesin, etten koskaan tule maaliin saakka. Kahdeksan ja yhdeksänkin kilometrin kohdalla tuntui vielä raastavalta. Sen jälkeen sitä jolkotteli kropan tehdessä kiltisti työtä ja aivojen sanoessa, ettei tässä mitään hätää ole, parin kilometrin päässä on taas urheilujuomaa ja suolakurkkuja.

Viidentoista kilometrin jälkeen olin jo varma, että perille päästään.

Dieseli puksutti tasaisesti eteenpäin, vain jalaat alkoi sanomaan, että etköhän jo lopettaisi. Viimeisten kilometrien aikana porukka alkoi ottaa tukea toisistaan. On mukava huomata, että kaikilla on sama ajatus, yhdessä juosten saadaan ehkä puristettua se viimeinenkin voimapisara suoritukseen.

Oli mielettömän hyvä tunne juosta maalinauhan alitse, kätellä vierusjuoksijaa ja ”kävellä” puujaloilla kohti huoltoa. Minä tein sen, pystyin juoksemaan enemmän kuin koskaan ennen. Voitin itseni. Aika ei kummoinen ollut, melkein kaksi ja puoli tuntia hölkkäsin. Kunnioitus oikean maratonin juoksijoita kohtaan nousi. Toista puolta en olisi edennyt muulla kuin ambulanssilla.

Haastakaa toisianne. Ottakaa haasteita vastaan. On piristävää laittaa itsensä välillä fyysisesti kunnolla likoon. Sen verran mukavuudenhaluinen olen, etten kuuna päivänä olisi lähtenyt juoksemaan vain omasta tahdostani.

Kiitokset haastajalle, tämän lehden toimittajalle Jouni Hirnille!

Kirjoittaja on teuvalainen muusikko ja maanviljelijä.